Kulttuuritalo 200913.06.2009 Aloitteen tausta Avauspuhe: Arja Alho Arja Alho, vapaa kirjoittaja ja tutkija, entinen kansanedustaja ja 2. valtiovarainministeri Kuulitte juuri Sam Cooken kappaleen ”Muutos on tuleva”. Se on mielestäni eräs koskettavimmista poliittisista lauluista. Sam Cooke sävelsi ja sanoitti sen vuonna 1963 ja siitä tuli eräs mustien kansalaisoikeusliikkeen tärkeistä tunnuslauluista. Barack Obaman valinta Yhdysvaltojen presidentiksi muutama kuukausi sitten osoitti, että muutos vei kauan mutta tapahtui sittenkin. Olette hyvät ihmiset tervetulleita Vapaus valita toisin-foorumiin. Ja miksi. Minun mielestäni siksi, että suomalaista poliittista ilmapiiriä on pitkään vaivannut todellisia vaihtoehtoja tarjoavan demokraattisen keskustelukulttuurin puute. Kansanvaltaa ei ole nimittäin vain mahdollisuus äänestää kunnallisissa, valtiollisissa tai europarlamentin vaaleissa. Kansan valtaa ovat myös suorat toimintamuodot, jotka pakottavat hallitukset toimimaan ja ennen muuta yhteiskunnallinen keskustelu, joka muuttaa tärkeitten asioiden listaa ja joka avaa yhteisen maailmamme ongelmia, syy- ja seuraussuhteita, auttaa meitä ymmärtämään, tekemään valintoja ja ratkomaan pulmia. Meitä kokoontui ensin muutama yhteen ja sitten yhä useampi. Huomasimme seisovamme kansanvallan eteisessä, vaikka meistä osa toimi tavalla tai toisella kansan vallan valtuutettuina.. Voisimme tietenkin seistä siellä edelleen lakki kourassa odottamassa taivaan armoa ja vallanpitäjien sääliä. Mutta emme tee sitä, sillä vastuu yhteiskunnan nykytilasta sekä tulevaisuudesta on meillä kaikilla yhteisesti. Emme voi delegoida kansalaisuuttamme muille emmekä edes poliittisille puolueille. Sitä paitsi, talous ja markkinat olivat vallanneet olohuoneen sohvan ja pitivät röyhkeästi siellä majaa alistaen sekä ihmiset että ympäristön ja huutaen alituisesti ruokaa mulle tuokaa.. Poliittisten puolueiden oikeutus – kuten myös kansanvallan – lähtee meistä kansalaisista. Asiat ovat kuitenkin kääntyneet päälaelleen. Meille on kerrottu mikä on mahdollista ja mikä mahdotonta, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä tehokasta ja tehotonta kun itse asiassa meidän se pitäisi itse tehdä. Palaan uudelleen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja sen välttämättömyyteen aidon ja elävän demokratian kannalta: keskustelu on kaksisuuntaista, komentomeno yksisuuntaista. Informaatio- ja kommunikaatiorakenteet ovat tämän päivän vallankäytön muotoja. Liian monet meistä on suljettu niitten ulkopuolelle ja näin ulkoistettu kansalaisuudesta. Julkisen keskustelun tukkeamat on avattava. Kyse ei ole jonninjoutavasta puheen jorinasta vaan keskustelusta, joka auttaa yhteisten asioiden ymmärtämisessä, tekemisessä paremmin ja tahtomisessa. Esimerkiksi hyvinvointivaltion uusi ja ehompi käyttöjärjestelmä voi syntyä vain vuorovaikutuksessa palvelujen käyttäjien kanssa. Jos terveyskeskuksen ajanvarausjärjestelmä ei toimi, sitä on muutettava asiakaspalautteen pohjalta. Antiikin Kreikan hyveet olivat käytännöllinen viisaus, rohkeus, oikeamielisyys ja kohtuullisuus. Platonin etiikka perustui totuudelle, kauneudelle ja hyvyydelle. Kristinusko toi hyveisiin uskon, toivon ja rakkauden. Ranskan vallankumous puolestaan demokratian ja sen arvot: vapauden, veljeyden ja tasa-arvon. Darwin evoluution. Klassinen liberalismi sanan-, ajatuksen- ja uskonnonvapauden. Ja Karl Marx kuten Friedrich Engels hänen haudallaan muistopuheessaan sanoi: ”Marx keksi ihmiskunnan historian kehityslain: tosiasian, joka siihen asti oli ollut ideologisten kerrostumien peitossa nimittäin sen yksinkertaisen tosiasian, että ihmisten täytyy ennen kaikkea syödä, juoda, asua ja pukeutua, ennen kuin he voivat harrastaa politiikkaa, tiedettä tai taidetta ..ja että kulloinenkin taloudellinen kehitysaste muodostaa sen taloudellisen perustan, jolle ovat kehittyneet kyseisten ihmisten valtiolaitokset, oikeuskäsitykset, taide ja jopa uskonnollisetkin käsitykset ja jonka tulee sen vuoksi olla lähtökohtana niitä selitettäessä eikä päinvastoin, kuten tähän saakka on tapahtunut.” Haasteemme on nimittäin tämä.Ympäri Eurooppaa vaeltavat levottomat sielut, jotka eivät tiedä mitä politiikka voisi heille tarjota ja joilla kuitenkin olisi eniten politiikalta voitettavaa – puhumattakaan ihmiskunnan tulevaisuudesta, joka riippuu rauhan ja kumppanuuden, kestävän kehityksen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden politiikan onnistumisesta. Elämme on-line maailmassa, jonka keskinäiset riippuvuussuhteet pakottavat meidät ajattelemaan yhtä aikaa suurta ja pientä, kansainvälistä ja paikallista – mutta muutos voi lähteä vain ja yksinomaan meistä. Uusliberalismi talouden perustana asetti tärkeimmäksi rahan ja markkinoiden vapauden, ja samalla se vahingoitti pahasti monien kansalaisten ja kansakuntien elämisen ehtoja niin valtiolaitoksia kuin oikeuskäsityksiäkin. Finanssikriisi on aukaissut silmämme näkemään uudelleen, että yhteisessä maailmassamme on tilausta ja tilaa politiikalle ja pelisäännöille. Ja ettei uusi kansanvälinen järjestys synny odottamalla, vaan tekemällä ja että senkin kannalta on ratkaisevaa taloudellinen perusta. Mutta miten aikaansaamme muutoksen? Yhteiskunnallisen johtajuuden voittaminen on hegemonian voittamista. Hegemonian voittaminen ei onnistu sekään ilman kansalaisten ymmärrystä ja tukea ja siksi yhteiskunnallinen keskustelu on niin tärkeätä. Hegemonian voittamiseksi tarvitaan taitoa yhdistää ristiriitaisiakin intressejä uudeksi kokonaisuudeksi, mutta ennen muuta tiedollista emansipaatiota – pyrkimystä tunnistaa vallan rakenteita ja tulle niistä tietoisiksi -, jotta niitä voisi muuttaa. Markkinamenon hegemonian haastamiseksi yritämme täällä tänään ja nyt koota kestävän kehityksen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden hegemoniaa, johtajuutta, tietäen, että meillä voi olla asioista hyvin erilaisia näkemyksiä. Onnistummeko kokoamaan niistä keskustelujen ja kompromissien kautta joitakin sellaisia yhteisiä teemoja tai kampanjoita, joita ryhdymme ajamaan ja jotka saavat ihmiset ottamaan kantaa ja mobilisoitumaan ja joka muuttaa politiikan tärkeitten asioiden listaa? Sen näyttää jo iltapäivä. Tulemme siis käymään seuraavien tuntien aikana yhteiskunnallista keskustelua niin hyvinvointivaltiosta, globalisaatiosta, ilmasto-oikeudenmukaisuudesta kuin demokratiastakin. Tästä keskustelusta hyvät ihmiset on syntyvä globaalin solidaarisuuden, hyvinvoinnin ja huolenpidon tulevaisuuden askelmerkit. Jostain hetkestä aina alkavat muutokset. Kuten Leo Stranius sanoi Vapaus valita toisin-foorumin infossa: ”Miksi valitamme olevamme pimeässä kun meistä jokainen voi sytyttää kynttilän!” Olkoon tämä foorumi omistettu sille pienelle ja hyvin yksityiselle käden liikkeelle, joka sytyttää kynttilän ja josta syntyy yhdessä julkinen.. Levottomien sielujen kohtaamisesta syntyy lepattava liekki ja vapaus valita toisin. Avauspuhe: Esa Leskinen Markkinaliberalismin Aatemaailmasta Pari päivää sitten luin Yle:n uutisista, että Elinkeinoelämän Keskusliitto välitti juristinsa kautta jälleen uuden ultimatumin Suomen hallitukselle. Uutinen oli tuttua tavaraa – kaikkein köyhimmille suunnattua perusturvaa ei pidä yrittää parantaa, koska emme voi tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Tämä on monessakin mielessä mielenkiintoinen näkökanta. Ensinnäkin on aika epätodennäköistä, että joskus tulisi sellainen päivä, jolloin tulevaisuuden voisi varmasti etukäteen tietää. Toiseksi, jos tulevaisuus kerran on poikkeuksellisen epävarma, niin eikö olisi luonnollista nimenomaan tällaisessa tilanteessa turvata niiden olemassaolo, jotka ovat kaikkein suojattomimpia. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole. Mielenkiintoista tässä on sekin, kuinka me olemme Suomessa päätyneet sellaiseen tilanteeseen, jossa väestön kaikkein varakkainta osaa edustava edunvalvontajärjestö kalliisti palkattuine juristeineen esittää omat marginaaliset etunsa koko maan etuna ja julkisesti neuvoo hallitusta siinä, kuinka asioita pitää hoitaa – ilman että kukaan oikeastaan julkisuudessa ihmettelee tätä asiaa millään tavalla. On pakko kysyä, mitä on tällainen ajattelu ja mikä on tällainen maailmankuva, jonka mukaan huonona aikana on ensisijaisesti turvattava niiden asema, joilla on eniten varallisuutta, ja jätettävä oman onnensa nojaan ne, joilla on vain vähän tai ei mitään. Vaikka Elinkeinoelämän Keskusliiton rooli jokinlaisena virallisena sosiaalipolitiikan äänitorvena on aika uusi ilmiö, pitää kuitenkin todeta, että vastaavanlaista politiikkaa on harjoitettu Suomessa keskeytyksettä lähes kaksikymmentä vuotta – täysin riippumatta siitä, onko hallitusvastuussa ollut niin sanottu oikeisto vai niin sanottu vasemmisto. Vuodesta 1990 vuoteen 2005 toimeentulotuen ostovoima on laskenut noin 30 euroa kuukausitasolla – valtava raha niille, jotka tätä toimeentulotukea tarvitsevat. Samalla aikavälillä väestön rikkaimman prosentin käytettävissä olevat tulot nousivat reippaasti yli 150 prosenttia. Vuonna 2007 arviolta 500 000 suomalaista jäi EU:n määrittelemän köyhyysrajan alapuolelle. Vuonna 2009 Suomi anoi ainoana pohjoismaana EU:lta ruoka-apua – tämän anotun ruoka-avun määrä tuplaantui neljään miljoonaan euroon vuodesta 2008. Se, mikä näistä luvuista vääjäämättä näkyy, on asia, jota nimitetään perverssiksi tulonjaoksi – kaikkein köyhimmiltä kaikkein rikkaimmille kohdistuvaksi tulonsiirroksi. Mutta rahamarkkinoiden vapauttamisen ja sen synnyttämän 90-luvun alun talousromahduksen seurauksena ei ole muuttunut ainoastaan tulonjako, vaan koko kollektiivinen maailmankuva ja käsitys siitä, mikä on hyvää, on nyt aivan toinen. Valistukseen ja ihmisoikeuksiin nojautuvassa eurooppalaisessa perinteessä yhteiskunnan arvoa on traditionaalisesti mitattu sillä, kuinka se suhtautuu kaikkein huono-osaisimpiin jäseniinsä. Mutta ei enää. Vaikka me edelleen juhlapuheissa ja lausunnoissa kerromme elävämme demokratiassa ja hyvinvointiyhteiskunnassa, niin todellisuudessa vallitsee hiljainen konsensus siitä, että yhteiskuntamme on muuttunut rahayhteiskunnaksi, jossa kaikki kilpailevat toisiaan vastaan, jossa heikkoutta ei hyväksytä ja jossa kaikki elävät alituisessa putoamisen pelossa. Puheiden ja tekojen välinen ristiriita aiheuttaa yleistä vaivaantuneisuutta ja vääntelehtimistä. Lyhyesti sanoen sanattoman yhteiskuntasopimuksemme pohjaksi ovat nousseet markkinaliberalistisen ideologian arvot. Markkinaliberalismi ei ole mikään yhteiskuntaa ohjaava luonnonvoima, kuten halutaan uskotella, vaan ideologia, jolla on aivan oma aatehistoriansa. Sen pohjana on ihmiskuva, jonka mukaan ihminen on lähtökohtaisesti ahne, rationaalinen ja oman henkilökohtaisen etunsa maksimoimiseen pyrkivä olento. Markkinaliberalismin esi-isiin kuuluu niinkin varhainen henkilö kuin 1600-luvun filosofi Thomas Hobbes, mies jonka mukaan ”ihminen on ihmiselle susi” ja tietenkin Adam Smith, jonka mukaan näkymätön käsi ohjaa vapaita markkinoita ja tuottaa näin parhaan mahdollisen yhteiskunnan. Mutta nämä eivät suinkaan ole mitään itsestään selviä totuuksia. Antiikin Kreikassa, jossa sentään pantiin pystyyn historian ensimmäinen demokratia, rahan haalimista pidettiin vapaan kansalaisen arvolle sopimattomana, ja varakkaan ihmisen oletettiin ilman muuta jakavan ylimääräisen omaisuutensa köyhille tai valtiolle. Filosofi Platon toi julki näkemyksen, jonka mukaan valtion yhteiskuntarauha vaarantuu, jos sen varakkaimman kansalaisen omaisuus on yli neljä kertaa suurempi kuin köyhimmän. Yhteiskunnan suhde ahneuteen ei siis todellakaan ole mikään vakio, vaan se on kulttuurisidonnainen asia. Markkinaliberalismi on todellisuuskäsitys, jossa ihmistä ajaa joka hetki eteenpäin joko ahneus taikka pelko. Ahneus koskee rahaa, tavaraa ja asemaa, pelko taas näiden menettämistä, viime kädessä vanhuutta, yksin jäämistä ja kuolemaa. Mutta ihminen ei ole tällainen. Useimmat ihmiset toki ovat usein tällaisia, mutta kukaan ihminen ei ole tällainen kaiken aikaa. Tässä on tämän maailmankuvan metafyysinen reikä. Se unohtaa kokonaan ihmisen ehkä oleellisimman puolen, sen hiljaisen paikan ihmisen sisällä, joka itsestään, mitään ajattelematta, mihinkään pyrkimättä, täyttyy merkityksestä. Tämä on taiteen, uskonnon, filosofian ja kauneuden kokemuksen piste ihmisessä, ja varhaisemmissa sivilisaatioissa se on ollut tavalla tai toisella koko todellisuuskäsityksen ydin. Meidän aatejärjestelmämme – meidän yhteiskunnallinen ”konsensuksemme” – jättää sen tällä hetkellä huomiotta kokonaan. Valitettavasti lienee varmaa, että tämä asia on johtamassa meitä valtavaan kulttuurilliseen, ympäristölliseen ja henkiseen katastrofiin. Kyseessä ei ole vain poliittinen asia, vaan massiivinen sivilisaation kriisi. Meidän sisällämme on tämän äsken mainitun hiljaisen paikan sijaan tyhjä kuilu, johon me loppumattomassa nälässämme syömme kaiken, jos vain voimme. Kuten kaikki ideologiat, myös markkinaliberalismi on kuitenkin valitettavasti kyvytön myöntämään, että siinä itsessään olisi jotakin vikaa. Ja kuten monet muutkin ideologiat, se pyrkii projisoimaan maailmassa ilmenevän virheen eli ”pahan” johonkin ulkopuoliseen kohteeseen. Tässä tapauksessa tuo kohde on kärsivä osapuoli itse. Eli toisin sanoen – jos joku kärsii, niin hän on itse syyllinen kärsimyksiinsä. Tämä on läheistä sukua monoteististen uskontojen synnin käsitteelle: köyhyys on eräänlainen synti, nimittäin laiskuuden ja lahjattomuuden synti, ja tätä synnintekijää ei ole syytä sääliä vaan päinvastoin rangaista, sillä hän on paha ja yrittää vain päästä helpolla – tosin kuin minä joka olen ahkera ja olen elämässäni joutunut kamppailemaan aivan hirvittävän paljon. Itse asiassa tämä paha osaton ihminen suorastaan yrittää huijata kunnon kansalaisilta – eli minulta – heidän rahansa. Näin maailmassa ja omassa itsessä sisäisenä oleva pahuus siirretään ulkoiseen kohteeseen, nimittäin juuri tämän kyseisen pahuuden uhriin, ja subjektin itsensä omatunto pysyy puhtaana. Hän jopa tuntee tehneensä hyvän työn paljastamalla näiden ilkeiden puutteenalaisten henkilöiden kavaluuden ja pahuuden. Se paha, mikä tässä ulkoistetaan, on oma heikkous, oma putoamisen pelko, ja viime kädessä oma kuolevaisuus. Koska elämämme tuntuu olevan vailla merkitystä, meillä ei ole mitään keinoja käsitellä sitä totuutta, että lopulta jokaisen on luovuttava kaikesta, myös elämästä. Tämä tosiseikka on kiusallinen, sillä se kumoaa kaiken sen, minkä vuoksi me vallitsevan maailmankuvan mukaan elämme – nimittäin kilpailun, menestymisen ja rahan- ja tavaranhaalinnan. Ajatus kuolevaisuudesta paljastaa armotta maailmankuvamme tyhjyyden, ja siksi siitä on hankkiuduttava eroon keinolla millä hyvänsä – kuten myös kaikesta mikä muistuttaa siitä. Osattomissa ja heikoissa me vihaamme omaa osattomuuttamme ja heikkouttamme elämän todellisuuden edessä. Pahuuden systemaattisen ulkoistamisen seuraus on nihilismi. Nihilismi on markkinaliberalismin perimmäinen ideologia. Pahan ulkoistaminen keskeisenä aatejärjestelmän tekijänä yhdistää historiallisesti taloudellista liberalismia ja fasismia. Markkinaideologia kääntää vähemmistön kärsimykset heidän omaksi syykseen, fasismi taas enemmistön kärsimykset jonkin täysin sivullisen vähemmistön syyksi. Mekanismi on kummassakin sama – täydellinen kyvyttömyys nähdä vikaa itsessään. Voisi sanoa, että markkinaliberalismi on hyvien aikojen fasismia, fasismi kriisiajan markkinaliberalismia. Yhdessä asiassa on syytä olla hyvin tarkkana. Markkinaliberalististen arvojen vastakohta eurooppalaisessa viitekehyksessä, josta Suomikin on osa, ei ole totalitaarinen kommunismi tai Pohjois-Korea – joka muuten nykyään otetaan puheeksi heti kun joku ehdottaa, että heikoimmista kannattaisi pitää huolta – vaan valistuksen ja Ranskan vallankumouksen arvot sekä ihmisoikeuksien julistus. Tämän lisäksi nostaisin esiin vielä ihmisen oikeuden olla hiljaa paikallaan kilpailematta minkään kanssa, ja suorittamatta mitään, sillä se on luovuuden ja eheytymisen todellinen lähde. Ne arvot, joille me olemme nyt kääntämässä selkämme, ovat samoja joille moderni demokratia on Euroopassa alunperin rakennettu. Lopuksi yksi hyvä uutinen ja yksi huono. Huono uutinen on se, että koska tämän demokratian kriisin syyt eivät ole niinkään poliittiset kuin maailmankuvalliset, on niitä hyvin vaikeaa ellei mahdotonta ratkoa institutionaalisen politiikan keinoin. Tämä on asia mikä on herättänyt ja tulee herättämään paljon turhautuneisuutta. Hyvä uutinen on se, että kukaan ihminen ei voi olla omalta osaltaan vaikuttamatta siihen, miten maailma nähdään ja miten se itselle ja ympärillä oleville näyttäytyy. Mikään ei muuta poliittista ilmapiiriä niin nopeasti kuin yleisen mielipiteen kääntyminen. On vain uskallettava nähdä ja ajatella omantuntonsa mukaan ja myös puhua rohkeasti ulos se mitä ajattelee. Konsensusta ei ole pakko noudattaa. On vain kahdenlaista politiikkaa – sellaista, joka on heikoimpien puolella, ja sellaista, joka pyrkii maksimoimaan omat ja itseään vahvempien edut. Mitään välimuotoja ei ole. Me olemme kaikki vastuussa, me olemme kaikki osallisia, kukaan ei ole ulkopuolella. Kiitos – ja tsemppiä. (Tilastolähteet: Talouskasvun hedelmät, toim. Heikki Taimio, Työväen sivistysliitto/Yle uutiset/Helsingin Sanomat) Tapahtuman ohjelma (13.6.) Vapaus valita toisin – Avoin foorumi Kulttuuritalo 13.6.2009 O H J E L M A (Kellonajat viitteellisiä) 10.00 Avaus 11.00-15.30 Foorumit: lyhyet alustukset ja kampanjatyöryhmät Foorumi 1: Hyvinvointivaltion tuho ja nousu, Puheenjohtaja Yrjö Mattila Jouko Kajanoja: Perustulo jakavasta kokoavaksi (lounastauko klo 12.00-12.45) Foorumi 2: Globalisaatio haltuun, Puheenjohtaja Elina Aaltio Varmistamatta: Ihmisoikeudet kaikille – Mitä tehdä kansainväliselle (lounastauko klo 12.30-13.15) Foorumi 3: Ilmasto-oikeudenmukaisuus ja luonnonvarojen kestävä käyttö, Leo Stranius: Ilmastonmuutos nyt – mitä meidän pitäisi tehdä? (lounastauko klo 12.45-13.30) Foorumi 4: Demokratian kriisistä aitoon vaikuttamiseen, Puheenjohtaja Outi Alanko-Kahiluoto ja Tuire Santamäki-Vuori: AY-liike ja (lounastauko klo 13.15-14.00) 15.30 Kahvitauko 16.00 Päätöstilaisuus Foorumien anti, kommentteja ja tie eteenpäin 18.00 (- n. 22.00) Vapaamuotoinen illanvietto, musiikkia, muuta http://www.vapausvalitatoisin.org Yhteistyössä: Työväen sivistysliitto Foorumi 1: Hyvinvointivaltion tuho ja nousu Olli Kangas, Heikki Hiilamo, Pertti Honkanen, Jouko Kajanoja, Meri Larivaara, Marita Sihto – terveys – työllisyys – perustulo – sosiaaliturva – hyvinvointivaltion talous Liity foorumin sähköpostilistalle täällä. Kampanjateemoja Mahdollisia kampanjateemoja Hyvinvointiryhmä Perustuloa kehitettävä
Terveys
Kuntapalvelut
Raha ja verotus
Yleisiä näkökulmia hyvinvointivaltioon Liberaalit vapausoikeudet eivät ole osa kapitalismia Sosiaalisten mahdollisuuksien politiikan mahdollisuudet Hyvinvointivaltio on jo uudistunut moneen kertaan historiansa aikana Maksukyvyn mukaiseen verotukseen Vapaus valita toisin, Kulttuuritalo 13.6.2009 Maksukyvyn mukaiseen verotukseen Verotus on kehittyneille yhteiskunnille yhtä välttämätöntä kuin syöminen ihmisille. Siksi verojärjestelmän pitää päästä politiikassa yhtä keskeiseksi kuin syöminen on yksilön elämässä. Veroja on kerättävä tarpeeksi, jotta yhteiskunnat voivat elää ja kehittyä. Verojärjestelmän pitää olla myös terveellinen. Muuten tuotanto vääristyy ja elämää ja yhteiskuntia ylläpitävät ja rakentavat systeemit vahingoittuvat. Rahan kasaaminen yksityisille omistajille ja sen mukanaan tuoman rahavallan kasvattaminen on samalla tavalla vahingollista kuin läskin kerääminen keskivartaloon ja siihen liittyvä verenkiertojärjestelmän tukkeutuminen. Yhteiskunnat toimivat parhaiten, kun niissä eletään kohtuullisesti ja ihmiset huolehtivat sekä toisistaan että ympäröivästä luonnosta. Verotuksen pitää suosia kaikkien osallisuutta yhteisen tuotannon rakentamiseen ja yhteisen työn tuloksiin. Haitallista tuotantoa ja kulutusta sekä rahavallan keskittymistä pitää rajoittaa verotuksella. Mitä yksinkertaisemmaksi verojärjestelmän rakentaa, sitä paremmin sitä voi ymmärtää ja toteuttaa. Verojen kerääminen ja maksaminen helpottuu ja veronkierto vaikeutuu. Nykyinen veroviidakko on yrittäjällekin kärsimys, joka hyödyttää vain erilaisia keinottelijoita. Reilu verokirja (Peltola Kati ja Melender Pirkko, Barrikadi 2008) esittelee reilun verojärjestelmän, joka sisältää kolme kansallista ja yhden ylikansallisen veromallin. Niiden kautta voi peilata nykyverotuksen ongelmia ja etsiä parempia ratkaisuja. Reilun tuloveron malli on erittäin yksinkertainen. Se ottaa huomioon ihmisten henkilökohtaisten tulojen vaikutuksen heidän maksukykyynsä. Veroprosentti olisi nolla EU:n pienituloisuusrajalle asti. Sen ylittävän tulon jälkeisestä tulosta suurin osa ihmisistä maksaisi samaa veroprosenttia. Reilu tulovero kohtelisi henkilökohtaisia tuloja samalla tavalla, olivat ne sitten työtuloja, sosiaalivakuutustuloja tai omaisuustuloja. Vain sosiaaliavustukset olisivat verottomia. Vihreä tuotantovero keräisi pääosan tuotannossa syntyvän arvonlisäyksen verotuotoista niiltä ihmisiltä, joilla on rahaa ostaa muutakin kuin välttämättömimpiä hyödykkeitä. Tuotantovero porrastettaisiin niiden haittojen perusteella, joita tuotantoprosessi, siinä käytetyt tuotantopanokset tai tuotteiden kuluttaminen aiheuttavat. Paljon kuluttava maksaisi paljon tuotantoveroa, varsinkin jos hänen ostamiensa tavaroiden ja palvelujen tuotantoverossa on runsaasti haittakorotuksia. Suurten henkilökohtaisten ja yritysomaisuuksien verotus on poliittisesti vaikein toteuttaa. Ilman sitä on kuitenkin mahdotonta saavuttaa niitä poliittisia ja sosiaalisia ihmisoikeuksia, joiden nimeen lähes kaikkien maailman maiden poliittiset johtajat vannovat ja joista he ovat allekirjoittaneet kasoittain valtioiden välisiä sopimuksia. Köyhissä maissa tuloveroa voi kerätä vain pieneltä osalta ihmisiä, koska useimmat tarvitsevat tulonsa itsensä ja perheensä jokapäiväiseen hengissä pysymiseen. Tuotantoveron tuottokin jää pieneksi verrattuna monipuolisen tuotannon maihin. Useimmissa köyhissäkin maissa asuu kuitenkin rikkaiden joukko, jolla on varaa maksaa runsaasti omaisuusveroa. Niissä toimii myös suuria ylikansallisia yrityksiä, joiden yritystuloa ja omaisuutta verottamalla voidaan rahoittaa paikallisen talouden kehittämiselle välttämätöntä koulutusta ja muita yhteiskunnallisia palveluja. Ylikansallisten pääomaliikkeiden vero on tärkeä tavoite, jonka avulla pystyttäisiin rahoittamaan YK:n ja sen alajärjestöjen ohjelmia. Tällä verolla voisi lisätä tuntuvasti maailman pääomamarkkinoiden valvontaa ja samalla ohjata investointeja ihmisiä, luontoa ja kansantalouksia tuhoavasta keinottelusta kestävään tuotantoon. Henkilökohtaisille tuloille yksi maksukyvyn mukainen tulovero Maksukyky pystytään ottamaan nykyistä paremmin huomioon lisäämällä henkilökohtaisten tulojen verotuksen progressiivisuutta reilulla tuloverolla. Arvonlisävero ja sosiaalivakuutusmaksut ovat luonteeltaan tasaveroja, samoin valmisteverot. Veronmaksajien Keskusliitto ja Elinkeinoelämän valtuuskunta haluavat poistaa maksukyvyn vaikutuksen tasaamalla myös henkilökohtaisen tuloveron prosentit. Tätä politiikkaa on toteutettu maailmalla näkyvästi. Vuonna 2000 korkein henkilökohtaisten tulojen rajavero OECD-maissa oli keskimäärin 47 prosenttia ja vuoteen 2005 se oli jo alentunut lähes neljä prosenttiyksikköä (43,3 prosenttiin). Suomessa ihmisen maksukyky otetaan nyt huomioon vain valtion ansiotuloverossa ja erillisinä vähennyksinä, joita myönnetään sekä valtion että kunnallisessa ansiotuloverossa. Ansiotuloina verotetaan myös eläkkeet ja muut sosiaaliturvatulot. Pääomatulojen verotuksessa omaisuuden lisäämä maksukyky saattaa päinvastoin alentaa varakkaan yrityksen omistajan verotusta. Eri maiden marginaaliverojen välillä on suuria eroja. Esimerkiksi vuonna 2006 EU:n Perustulo jakavasta kokoavaksi 13.6.2009 Perustulon suuret ongelmat ovat Ennen edellä esitettyjen ongelmien käsittelyä on syytä esittää huomautuksia radikaalista perustuloajattelusta. On esimerkiksi esitetty, että perustulo olisi nyt Suomessa 1200 €/kk. Sellainen perustulo mullistaisi suomalaisen yhteiskunnan. Tuloveroja maksettaisiin rutkasti yli puolet tuloista. Suuri osa tulisi tietenkin takaisin perustulona. Järjestelmä voitaisiin toteuttaa negatiivisena tuloverona, jolloin veroaste ei nousisi niin paljoa, mutta siinäkin tapauksessa tulojen uudelleenjako muuttuisi niin radikaalisti, että puhuttaisiin toisenlaisesta yhteiskuntajärjestelmästä. Muutos olisi mahdollinen vain laajoissa kansainvälisissä puitteissa. Ehkä lähestyttäisiin kommunistien ja anarkistien (ja kapitalismin ajatuksellisen perustanlaskijan Adam Smithin!) kaavailemaa sivistyneiden osuuskuntaihmisten yhteiskuntaa. Sellaisesta radikaalista perustulosta käytävä keskustelu on toisenlaista kuin tässä muistiossa ehdotettu keskustelu. Keskusteluun radikaalista perustulosta kuluu keskustelu uudesta kansainvälisestä järjestyksestä, uudenlaisista tuotantosuhteista ja valtion roolin radikaalista muuttumista. Siinä keskustellaan utopiasta. Keskustelu radikaalista perustulosta on tarpeen. Se motivoi perustulon vähittäistä rakentamista havainnollistamalla vapautumisen ihanteita, jotka ovat perustulon ydin. Tässä puheenvuorossa käsitellään sitä, miten voitaisiin aloittaa perustulon rakentaminen edellyttämättä radikaaleja kansainvälisiä muutoksia yhteiskuntajärjestelmässä.Perustulon vastustus pohjautuu ensisijaisesti sen kuviteltuun työstä vieroittavaan vaikutukseen. Asiaan on (a) moraalinen ja (b) empiirinen näkökulma. Terveydenhuollon eriarvoisuudesta Suomessa Kimmo Leppo, TERVEYDEN JA TERVEYDENHUOLLON ERIARVOISUUDESTA SUOMESSA Kansanterveys ja terveyserot Kansanterveyden kehityssuunnat ovat olleet keskimäärin hyvin suotuisia. 35-vuotiaiden miesten ja Myönteinen kehitys on kuitenkin ollut nopeampaa hyväosaisissa ja hitaampaa huono-osaisemmissa Kuva 1. Terveyspalvelut Terveydenhuollon palvelut ovat vain yksi mutta kuitenkin tärkeä terveyteen vaikuttava tekijä. Vastaako palvelujärjestelmä ihmisten hoidon saatavuuteen hoidon tarpeen mukaisesti. Tässä OECD-vertailu 21 maan välillä v. 2002 osoitti, että tarpeenmukainen lääkärinpalvelusten käyttö oli Kuvat 2 ja 3 Tulokset ovat ymmärrettävissä siten, että terveyskeskuspalveluiden saatavuus on ollut heikko, kun Osasyynä on terveydenhuollon onneton maksupolitiikka. Terveyskeskuspalveluissa on maksuesteitä, kun taas työterveyshuoltoon pääsee maksutta ja viiveettä. Maksukatot ovat kohtuuttoman korkeat. Näistä syistä Suomi sijoittuu häpeallisesti vertailutilastoissa, jotka Viime aikaiset ”uudistukset” (maksujen korotukset ja sitominen indeksiin, alihinnoiteltujen Mitä on tehtävä? Terveyskeskuspalvelujen saatavuutta on välttämättä parannettava kaikin käytettävissä olevin Palvelujen saatavuutta on ajateltava positiivisen diskriminaation hengessä. Maksukatot on nopeasti korjattava pohjoismaiselle tasolle, ja maksupolitiikkaa muutenkin kor- Foorumi 2: Globalisaatio haltuun Erkki Tuomioja, Laura Lodenius, Jussi Ahokas, Mikko Sauli – turvallisuus, rauha, kriisinhallinta, aseriisunta, YK-järjestelmä – demokratia, ihmisoikeudet, oikeusjärjestys – kansainvälinen talous, finanssikriisi, kauppa, kehitys Liity foorumin sähköpostilistalle täällä. Foorumi 3: Ilmasto-oikeudenmukaisuus ja luonnonvarojen kestävä käyttö Eero Yrjö-Koskinen, Leo Stranius, Kaarin Taipale, Tuomas Rantanen, Sini Harkki – ilmastonmuutos, energia – kulutus, tuotanto, yhteiskuntavastuu – yhdyskuntasuunnittelu, kaupunkipolitiikka – metsät ja metsäteollisuus Liity foorumin sähköpostilistalle täällä. Ilmastonmuutos NYT Mitä meidän pitäisi tehdä? Metsät ja hyvinvointi – metsien käytön mahdollisuuksia Sini Harkki 13.6.2009 – Vapaus valita toisin Yhteiskuntavastuu – Kuluttajan vai tuottajan? VAPAUS VALITA TOISIN 13.6.2009 Kaarin Taipale, TkT Foorumi 4: Demokratian kriisistä aitoon vaikuttamiseen Arja Alho, Nils Torvalds, Outi Alanko-Kahiluoto, Tuire Santamäki-Vuori (tcb), Juha Suoranta, Jussi Saramo, Emilia Palonen, Sini Harkki – edustuksellinen ja suora demokratia – korporaatiot ja demokratia – media/kulttuuri ”porvarillinen hegemonia ja sen haastaminen” – opetus Liity foorumin sähköpostilistalle täällä. Kampanjateemoja Lähidemokratiaa! Kansalais- ja kuntalaisaloite, sitova kansalaisäänestys: Demokratiaa työelämään! Ay-liike prekariaatin ja pätkätyöläisten asialle! Avoimuutta päätöksentekoon! Vallan vahtikoira-nettipalvelu, jonka avulla kansalaisten helppo nähdä miten kansanedustajat (valtuutetut) äänestävät vs. kampanjapuheet. Suomessa asuminen riittää! Ei ihmisten jaottelulle, kaikille samat oikeudet. Vastakkainasettelun aika on nyt! Vastakkainasettelut eri ryhmien välillä tulee saada näkyviksi, ennen kuin voi lähteä etsimään konsensusta. Minä, me ja muut: toiseudesta moninaisuuteen Foorumi 4. Alustus: Emilia Palonen 13.6. 2009 Jokainen identiteetti – minä, me – syntyy yksinkertaisimmillaan samaistumisesta johonkin, jonkin toisen sijaan. Se, keitä me olemme tai keinä itsemme näemme, määrittää muita toisenkaltaisina kuin me. Se, ketkä näemme muina, kertoo meistä itsestämme. Samaistumisen kohteiden, yhteisten ominaisuuksien nimeäminen on politiikkaa, sillä juuri se luo rajan muuhun. Esimerkiksi keskustelu siitä edustavatko suomalaismepit Suomea tai suomalaisia – vaiko kenties aatteita tai (euro)puolueita, paljastaa kokonaisen kirjon erilaisia ymmärryksiä Suomesta ja suomalaisista. ”Työväen presidentti” oli vaalislogan, joka myös pyrki vetämään rajaa. Kenties se erottaa ne, joilla on työtä ja sitä tekevät, ja ne, jotka eivät samaistu työn kautta? Se myös omii itselleen (meille/heille), jotain, mikä aiemmin kuului (heille/meille): se rakentaa radikaalin rajan uuden ja vanhan välille. Ja sama jakolinja toistui SAK:n surullisenkuuluisassa vaalimainoksessa, jossa (heidän edustajana) teollisuuspamppu (vaiko ammattiyhdistyspomo, kuten vaihtoehtoinen tulkinta visioi) söi yltäkylläisenä pöydästä, kun muut jäivät ilman. ”Uussuomalainen” on pääministeri Matti Vanhasen popularisoima käsite, jolla ilmeisesti kuvataan niitä, joiden esi-isät eivät olleet suomalaisia: vaan uuden polven suomalaisia. Termi kertoo niin samuudesta suomalaisuuteen kuin radikaalista erosta. Missä on uussuomalaisten, tai maahanmuuttajien, tai vasta nuoruus- tai aikuisiällään Suomen kansalaisuuden saaneiden tasavertainen mahdollisuus osallistua yhteiskunnalliseen ja poliittiseen toimintaan suomalaisina? Katsommeko heitä erillisenä kategoriana, maahanmuuttajapoliitikko, uussuomalainen kansalaisaktiivi? Emmekö siinä luo itsestämme tavissuomalaisten ryhmän ja samalla unohda kaikki keskinäiset eromme? Monikulttuurisuus on tapa kertoa, että meistä on moneksi. Monikulttuurisuus on olennainen osa yhteiskuntaa, joka ei määrittele itseään vain yhden kulttuurin kautta. Tästä on tärkeä huomata kolme asiaa. 1) Keskusteluissa suomalaisuudesta moninaisuus pyritään lytistämään – onhan kansallista identiteettiämme rakennettu systemaattisesti esimerkiksi alueellisia ja murre-eroja liudentaen. Näissä, samoin kuin itse asiassa kovin poliittisissa puheissa ”työväen presidentistä”, korostuu yhden näkökulman oikeellisuus muiden yli. 2) Monikulttuurisuus on suvaitsevaisuutta, joka on liberaalin demokratian olennainen osa. Suvaitsevaisuus on tunnetusti liberalismin paradoksi: suvaitsemattomuutta suvaitseminen ei suvaitse. 3) Monikulttuurisuus nimen omaan korostaa eroja ja lokeroi ihmisiä eri ”kulttuureihin”, joita kutakin sitten suvaitaan. Monikulttuurisuus on toiseuden hyväksymistä ja ottamista mukaan. Se ei välttämättä ja suoraan kuitenkaan tue moninaisuutta. Jokainen minä ja me nimittäin koostuu erilaisista identifikaatioista, eli samaistumisesta jonkun kanssa tai erottautumisesta jostakin. Moninaisuus on sitä, että ymmärrämme koostuvamme monesta, olevamme itsekin montaa eri mieltä, kulttuuria ja joukkoa. Kukaan meistä ei ole täysin yhtenäinen, emme tunnusta vain yhtä väriä. Kyse onkin – politiikan ja kulttuurintutkijoiden, sosiologienkin mukaan – subjektiivisuudesta. Minä ei ole ainoastaan samastumisen ja kieltämisen kautta rakentunut. Minuus syntyy yhteisöjen ja rakenteiden, toiminnan ja kokemuksen kautta – niitä seuraten, niitä vastaan räpistellen. Se rakentuu toiseuden kautta, joka on läsnä minuudessa, ei vain sen ulkopuolella. Minä olen moninainen. Myös me on moninainen. Se, että suomalaisuus määriteltiin ei-venäläisyytenä ja ei-ruotsalaisuutena tarkoitti sitä, että ero venäläisyyteen ja ruotsalaisuuteen oli osa suomalaista minäkuvaa. Rajanvetoja on siis useampia ja niitä tapahtuu jatkuvasti. Erilaiset samuudet ja toiseudet kamppailevat jatkuvasti, kun hahmotamme itseämme tilassa: vaikkapa kaupungissa, hallinnossa, työpaikalla, politiikassa. Joskus meidät on täysin hyväksytty joukkoon, toisinaan taas meitä kohdellaan toisina. Sisäiset ristiriidat eri kokemusten tulkinnasta johtuvat minän moninaisuudesta: kohtaamme tilanteet eri subjektipositioista eri miniemme kautta – jopa samaan aikaan. Esimerkiksi alaisena saatan kohdata tietyt asiat ymmärrettävinä ja oikeina, mutta naisena en. Tai etnisen ryhmän jäsenenä saatan olla innoissani kulttuurikeskus Caisan tulevasta tapahtumasta, mutta sukupuoleni tai vaikkapa sukutaustani johdosta voin samaan aikaan tuntea kohdanneeni tilaisuuden ja sen valmistelut syrjivinä. Subjektiivisuuden käsitteen kautta selventyvä minän ja meidän hahmottaminen vajaina ja ristiriitaisina, vaikka kuinka pyrkisimme kohti täydellisyyttä, on aidon demokraattisen kohtaamisen ja kanssakäymisen tukipilari. Se tekee mahdolliseksi toisten kohtaamisen samankaltaisena kun itsekin on: epätäydellisinä, eri osasista ja rajanvedoista syntyneinä. Ranskalainen psykoanalyysin teoreetikko – ja psykoanalyysihan tutkii juuri sitä miten minä (me) on rakentunut – Jacques Lacan väitti, ettei toisella ole toista. Se “toinen”, ne muut, joiden kautta minä ja me hahmottuu, eivät ole lihaa ja verta vaan kuvitelmia toisista. Tästä seuraa yhtäältä, että kuvitelmat samasta toisesta voivat hyvinkin erota toisistaan. Toisaalta heidän kohtaamisensa muuna kuin stereotyyppinä, joka on osa minäkuvaa, (lihaa ja verta olevina yksilöinä/ryhminä) saa meidät miettimään tekemiämme rajanvetoa. Kaikki toimintamme on yhtäläisyyksien ja erojen tekemistä. Toimintamme yhteisöissä on näiden luomista, yhteen hiileen puhaltamista, yhteisen hiilen keksimistä, mutta myös sitä, että valitsemme tämän jonkun toisen sijaan. Emme voi välttää toiseutta. Siitä voi tulla poliittinen strategia: määritämme joukkomme tai politiikkamme jotain vastaan. Poliittiseksi strategiaksi voi myös tulla se, että luomme yhtäläisyyksiä ja puramme olemassa olevia vastakkainasetteluja. Molemmat ovat tärkeitä työkaluja kamppailuissa ja kampanjoissa. Tämä ei tietenkään tarkoita toisen tuhoamista, sillä toinenhan on osa itseämme. Sitä ilman meitä ei olisi. Muun muassa belgialainen demokratiateoristi Chantal Mouffe on puhunut siitä, että demokratian toteutuminen edellyttää vastakkainasettelujen näkymistä. Konsensus on samanmielisyyden pönkittämistä ja vaihtoehtojen piilottamista. Samaa mieltä on helppo olla, jos vaihtoehdot ja erimielisyydet piilotetaan. Asiantuntijat yhdessä päättävät, mikä on hyvää ja rationaalista. Hyvä ja rationaalinen on aina ideologista: se perustuu aina johonkin arvomaailmaan. Konsensuksen sijaan on pystyttävä luomaan eroja. On luotava poliittisia rajoja. On selkeytettävä se, minkä kukakin näkee ja millä perusteilla oikeaksi ratkaisuksi. Mutta – kuten muun muassa argentiinalainen professorini Ernesto Laclau on korostanut – on myös nähtävä yhtäläisyyksiä eri näkökulmien välillä, jotta strateginen poliittinen yhteys hahmottuisi. Demokratia on myös koalitionrakennusta, poliittisten ryhmien syntymistä ja niiden välistä yhteispeliä. Tänäänkin luomme rajoja – ja yhtäläisyyksiä. Mikään niistä ei ole pysyvä, ja usein ne saattavat olla limittäisiäkin. Tehokas poliittinen toiminta on siitä huolimatta juuri tätä prosessia – josta ei tietenkään pidä unohtaa substanssia, sitä miltä pohjalta ja mistä kysymyksistä rajaa vedetään.
Missä ovat median hampaat? Foorumi 4. Alustus: Mikko Lehtonen 13.6. 2009 Missä ovat median hampaat? Skandaaleista vahtikoiraksiTai: Kuluttajakansalaiset mediassaMedia on hampaatonta. Se skandalisoi, mutta systeemiä se ei pure. Monesti hampaattomuus pannaan sen piikkiin, että media olisi liian lähellä vallanpitäjiä. Toinen vaihtoehto on kuitenkin ajatella, että media on hampaatonta siksi, että se on liian lähellä ”kansaa”. En tarkoita kansalla tässä niitä lihaa ja verta olevia ihmisiä, joita Suomen niemellä asustaa, vaan ”kansaa” tiettynä ihannekuvana, jota media tuottaa kehystämällä kaiken ”suomalaiseksi”. Tarkastelemalla kaikkea ”suomalaisuuden” näkökulmasta media on osallisena neoliberalismin ”kansallis-populaarissa” projektissa, jossa määritellään sitä, millaisia “meidän” tulisi olla ja minkälaiset ihmiset tämän ”meisyyden” sisään mahtuvat. * Asian voi ilmaista toisinkin: Media on kunnollisuuskone. Niin ”vakavassa” kuin ”viihteellisessä” julkisuudessa uusinnetaan päivästä toiseen arkijärkeä tai tervettä järkeä. Tuo tunnettu common sense muovaa arkisia arvioitamme ja käytännön toimiamme. Julkisuus on tässä mielessä erityinen sosiaalisen mielikuvituksen harjoittamisen muoto. Se on eräänlaista fiktiota, jossa kuvittelemme itseämme. Mielikuvituksella on kuitenkin tässä tapauksessa (kuten varsin usein muulloinkin) myös todellisia vaikutuksia. Kun ajattelemme kuuluvamme tiettyyn yleisöön tai yhteisöön tai koemme itsemme osaksi tiettyä julkisuutta, ajattelemme itsemme tietynlaisiksi henkilöiksi, jotka elävät tietynlaisessa yhteiskunnassa. Tässä mielessä populaarijulkisuus on yhä tärkeämpi subjektiviteettimuotojen tuottaja. Se on siis paitsi kunnollisuuskone myös minäkone. Populaarijulkisuus on keskeinen omaan itseen ja toisiin kohdistuvan normittamisen nykyareena, jolla kaiken aikaa määritellään oikeaa ja väärää, normaalia ja poikkeavaa, toivottavaa ja kartettavaa. Kun julkisuus laajenee privaattiin, tulee privaattia koskevasta julkisuudesta keskeinen ”meidän” tuottamisen alue. Jos kasvavasti mediassa tapahtuva politiikka viihteellistyy, saa viihde samalla uutta poliittista painoarvoa. Yhteisten asioiden käsittely julkisuudessa sen sijaan saattaa kaventua. Pari esimerkkiä muutaman vuoden takaa: Edellisten eduskuntavaalien jälkeen puoluejohtajat arvioivat vaalimenestystään enemmän suhteessa kampanjoihinsa kuin harjoittamansa politiikan sisältöön. Hallitusratkaisun synnyttyä taas kahden retroministerin – Kanervan ja Väyrysen – imago sai osakseen vähintään yhtä suurta huomiota kuin tehdyt ohjelmalinjaukset. Politiikka tosiaan muistuttaa nykyään yhä enemmän mainontaa ja markkinointia. Tässä puolestaan median tabloidisoituminen ja viihteellistyminen on avainasemassa. * Kohtalaisen homogeenisen – tai sellaiseksi esitettävän – ”suomalaisen meidän” kääntöpuolena on se, että tuo samainen ”me” on myös sosio-demografisesti moninainen ja että myös tätä moninaisuutta täytyy kyetä hallitsemaan. Lainkuuliaisten kääntöpuolena empiiriseen – ei siis ideaaliseen – väestöön kuuluu myös epäsosiaalista ainesta, liikalihavien nuorten vastinpareina on ikääntyneitä ja aliravittuja, rationaalisten valitsijoiden lisäksi joukkoon kuuluvat myös vastuuttomat jne. Kansan itsemääräämisoikeutta koskeva korkealentoinen poliittinen kuvasto ja hallinnan arkipäiväinen todellisuus eivät ole yhteismitallisia. Homogeenisen kansallisen ihannekuvan ja heterogeenisen yhteiskunnallisen todellisuuden välinen yhteismitattomuus lakaistaan mediassa kuitenkin maton alle, kun kaikkea tarkastellaan lähtökohtaisesti ideaalisen ”meidän” kautta. (Helppohintaisten populistien on aivan liian helppo väittää edustavansa ”kansaa” juuri siksi, että vakavia erittelyitä ”kansasta” ei julkisuudessa juuri näy.) Ihanteena on tosiaan mediassakin ”me”, joka koostuu avarakatseisista, lainkuuliaisista, ahkerasti töitä paiskovista perheistä, joilla on moninaisia kulutusodotuksia. Tämä keskiluokkainen ”me” erottautuu alaluokasta, tuosta moderniuden ja Suomen globaalin kukoistuksen takapajuisesta esteestä, noista vastuuttomista hahmoista, joilla ei ole kulttuuria eikä toimintakykyä. Heihin verrattuna keskiluokka on moderniteetin ja siis myös kilpailukykyisen suomalaisuuden etujoukkoa. Julkisuus tuottaa koko ajan rajanvetoja näiden suomalaisten sisäisten ”meidän” ja ”muiden” välille. Journalismi ei vain tirkistele eikä vain ohjaa kauhistelemaan, vaan tirkistely ja kauhistelu tuottavat tietynlaisia ideologiaa ja tietynlaista subjektiutta. Kun töllistelemme Big Brother -talon asukkien toilauksia tai yritämme pysyä laskuissa siitä, monesko avioerohakemus Matilla ja Mervillä olikaan vetämässä, tuotamme samalla itsellemme tietynlaista identiteettiä: ”Me emme ainakaan ole tuollaisia.” Järjestelmä poimii lainkuuliaiset ja työteliäät esiin, kannustaa ja palkitsee heitä. Kunnollisille tarjotaan valinnan mahdollisuuksia, heidät seppelöidään erilaisilla veroetuuksilla ja heitä siunataan ”suhteellisella autonomialla” – vapaudella valita, kunhan valitsevat järkevästi ja vastuullisesti. Niitä, joilla ei ole ollut vielä onnea lukeutua kunnollisiin, kannustetaan tavoittelemaan paikkaa näiden lainkuuliaisten ja työteliäiden joukossa. Näiden kahden ryhmän ulkopuolelle jääviä tyydytään sitten valvomaan, rankaisemaan ja panemaan säilöön. Tässä media toimii samaan tapaan kuin politiikan perussuunta. Kaikkien väestöryhmien reaalitulot ovat Suomessa kyllä kasvaneet viimeisten 40 vuoden aikana, mutta tunnetusti suurituloiset ovat kasvattaneet osuuttaan tästä kasvavasta kokonaiskakusta. Harvemmin tässä yhteydessä pannaan kuitenkaan merkille, että sen lisäksi, että rikkaat ovat rikastuneet eniten, myös keskituloiset ovat vaurastuneet selvästi pienituloisia paremmin. Mitä media tästä näyttää? Syrjäytyneet ja syrjäytymisuhan alaisina olevat eivät mediassa juuri näy – paitsi tirkisteltävinä ja paheksuttavina. Julkisuuden tavistumisesta kyllä puhutaan paljon, mutta tavallisten suomalaisten arjesta ei mediassa paljoa puhuta – ellei kyse ole normipoikkeamista, joita kauhistelemalla voidaan kasvattaa levikkiä ja kohottaa katsojamääriä. Kaikki eivät olekaan sankareita, kun oikein silmin katsotaan, vaan toiset saavat tyytyä statistin rooliin elleivät peräti tule leimatuksi konniksi. * Media siis osallistuu systeemin uusintamiseen samastumalla kunnolliseen keskiluokkaan ja pyrkimällä saamaan katsojat, kuulijat ja lukijatkin samastumaan samaiseen keskiluokkaan. Keskiluokan jäsenille asettuvia odotuksia voisi puolestaan luonnehtia ”kuluttajakansalaisuuden” käsitteen avulla. Ensi kerran tätä termiä käytettiin New Labourin dokumenteissa vuonna 1998. Nyttemmin käsite on otettu käyttöön Suomessakin. Myös täällä vastuullisia kuluttajakansalaisia osallistetaan erilaisiin julkisiin ja yksityisiin arviointi-, suunnittelu- ja tuotekehitysprojekteihin yksittäisinä kansalaisina ja kuluttajina. Tässä en kuitenkaan käytä termiä New Labourin ajatushautomoissa sille annetussa merkityksessä, vaan viittaamaan ylipäätään tiettyyn neoliberaaliin subjektiviteettimuotoon, jossa yhdistetään kaksi modernin elämän puolta, vastuullinen kansalaisuus ja hedonistinen kuluttajuus. Hyvinvointivaltion kansalainen oli ensisijaisesti yli omien välittömien etujensa ajatteleva kanssaihminen. Kuluttajakansalaiset sen sijaan ovat keskenään erilaisissa vaihtosuhteissa olevia yritysten kaltaisia yksiköitä. Kuten Margaret Thatcher sanoi, yhteiskuntaa ei ole, on vain yksilöitä ja heidän perheitään. Neoliberaali yhteiskunta ei rakennukaan yhdessä toisten lajitovereidensa kanssa toimivan homo sapiensin vaan lajitovereidensa kanssa lakkaamatta kilpailevan homo economicuksen varaan, joka itse on oma pääomansa, tuottajansa ja tuotteensa. * Miten neoliberaali yhteiskunta pysyy kasassa? Mikä estää ihmisiä karkaamasta kaduilla toistensa kurkkuihin? Arvot, normit ja auktoriteetit eivät ole kadonneet, mutta ne eivät nyttemmin sijaitse niinkään ihmisten ulkopuolella kuin heidän sisällään. Kun auktoriteetteja on useita, ne tapaavat kumota toisensa, jolloin auktoriteettia käyttääkin se, jonka on valittava niiden väliltä. ”Kohta meissä kaikissa asuu pieni Isoveli.” Kuluttajakansalaisina yksilöitä ei hallita ”ylhäältä”, vaan pikemminkin heidän itsensä sisältä. Valta ui yksilöiden liiveihin sitä kautta, että he tarkkailevat toinen toistensa toimintaa ja määrittelevät kaiken aikaa sitä, mikä on sallittua ja mikä ei. Nykyaikaista valtaa on kuvattu panoptikonin vertauskuvalla, jossa itse näkymättömissä pysyvä vallankäyttäjä tarkkailee kirkkaassa valossa olevia alamaisia. Kaiken näkevän katseen leimaaman panoptikonin rinnalle muodostuu nyt synoptikon, yhtäaikaisen katselun tila, jossa harvat kyllä yhä tarkkailevat useita, mutta samalla useat myös tarkkailevat toisiaan ja vallankäyttäjiä. Tämän jatkuvan toisten ja oman itsen tarkkailun kautta yksilöt asettavat hyväksyttävyyden rajoja paitsi toisille myös omalle toiminnalleen. * Joka haluaa purkaa nykyisiä hegemonisia rakenteita, voi askarrella tyhjänpäiväisempienkin pulmien kanssa kuin seuraavat: - Kuinka purkaa se artikulaatioiden eli keskinäisten toisiinsa niveltymien ketju, jossa ”oikea suomalaisuus”, ”nykyaikaisuus”, ”keskiluokkaisuus”, ”kunnollisuus” ja ”kuluttajuus” samastuvat toinen toisiinsa? - Miten määritellä ”oikea suomalaisuus” uudelleen, korvata ideaalinen empiirisellä, säiliömäinen kansallisuus suhteisella moneudella? - Mitä olisi se ”toisenlainen nykyaikaisuus”, joka saisi neoliberaalin ”ainoan vaihtoehdon” näyttämään siltä, mitä se onkin, eli jälkijättöisyydeltä, toivottomuudelta ja yksiulotteisuudelta? - Miten ”kunnollisuus” saataisiin määriteltyä ulkokultaisuuden sijaan välittämiseksi toisista ihmisistä, olivat nämä lähellä tai etäällä? - Kuinka media saataisiin vaihtamaan perspektiiviä niin, että nyky-Suomen moninaisuus alkaisi näkyä ja kuulua nykyistä paremmin? Vaikeimmat kysymykset vihoviimeiseksi: Mitä punavihreät voivat tehdä määritelläkseen vastuullisen nykyaikaisen suomalaisuuden toisin? Entä kuinka purkaa se identifikaatio, jonka kokoomus on onnistunut rakentamaan vastuullisen nykyaikaisen suomalaisuuden ja itsensä välille? Kirjallisuutta Zygmunt Bauman (2001) The Individualized Society. Cambridge: Polity. Chatterjee, Partha (2004) The Politics of the Governed. New York: Columbia University Press. Clarke, John (2005) ’New Labour’s citizens: activated, empowered, responsibilised, abandoned?’ Critical Social Policy, 25(4): 447–463. Clarke, John & al. (2007) Creating Citizen-Consumers. Changing Publics and Changing Public Services. London: Sage. Foucault, Michel (2008) The Birth of Biopolitics. Lectures at the Collège de France 1978–1979. Edited by Michel Senellart. Translated by Graham Burchell. Houndmills: Palgrave Macmillan. Skeggs, Beverley (2005) Class, Self, Culture. London: Routledge. Tulonjakotilasto 2007 http://www.stat.fi/til/tjt/index.html Warner, Michael (2002) Publics and Counterpublics. New York: Zone Books.
Kampanjateemoja Lähidemokratiaa! Kansalais- ja kuntalaisaloite, sitova kansalaisäänestys: Demokratiaa työelämään! Ay-liike prekariaatin ja pätkätyöläisten asialle! Avoimuutta päätöksentekoon! Vallan vahtikoira-nettipalvelu, jonka avulla kansalaisten helppo nähdä miten kansanedustajat (valtuutetut) äänestävät vs. kampanjapuheet. Suomessa asuminen riittää! Ei ihmisten jaottelulle, kaikille samat oikeudet. Vastakkainasettelun aika on nyt! Vastakkainasettelut eri ryhmien välillä tulee saada näkyviksi, ennen kuin voi lähteä etsimään konsensusta.
Mitä ay-liikkeessä pitäisi tehdä? Foorumi 4. Alustus: Outi Alanko-Kahiluoto 13.6. 2009 Tilanne: Ay-liike on viime aikoina huhuillut prekariaatin suuntaan. Toukokuun lopulla SAK:n tiedote: – Lauri Lyly kutsui prekariaatin linjaamaan pätkätyöläisten edunvalvontaa JHL:n puheenjohtaja Tuire Santamäki-Vuori – julkisuudessa hakenut keskusteluyhteyttä prekariaattiin ja vaatinut sosiaaliturvan parantamista niin, että se huomioisi pätkä- ja silpputyöntekijät PAMin puheenjohtaja Ann Selin – ehdottanut että SAK perustaa pikapikaa työryhmän, joka saisi pätkä- ja silpputyöläisten edunvalvonnan raiteilleen; juna kun on liian kauan kuljettanut vain vakituisia kokoaikaisia Kysymys kuuluu, voidaanko nämä avaukset tulkita niin, että SAK olisi siirtymässä uuteen aikaan? On hyvä, jos keskeiset työmarkkinajärjestöt heräävät työelämän muutokseen. Siihen miten pätkätyötä tekevien asemaa voidaan auttaa. Tänään on tarkoitus keskustella siitä, mitä ay-liikkeessä tehty ja mitä sen pitäisi tehdä. Keskustellaan myös siitä, mitä ay-liikkeelle pitäisi tehdä. Ongelmana on ”säännöllisen epäsäännöllinen vajaa katkotyö” Historia: Ay -liike on ollut epädemokraattinen ja epäsolidaarinen. – Ay-liike on keskittynyt lähinnä vakinaisten, kokoaikaisten työpaikkojen edistämiseen ja silppu- ja pätkätyön käytön sääntelyyn. – Kuitenkin huomattava osa työntekijöistä kuitenkin tosiasiassa työskentelee epävakaissa työsuhteissa – naisten ja miesten sekä eri ammattiryhmien väliset palkkaerot valtavia palkansaajajärjestöjen sisällä – siihen nähden esim. Akavan avaukset veronalennuksista epäsolidaarisia ammattiyhdistyksen pienituloisia kohtaan – ay-liike näyttäytyy byrokraattisena ja puoluepoliittisena, vastenmielisenäkin koneistona – ay-johtajat ovat etääntyneet jäsenistöstä: sopivat asioista poliitikkojen ja työnantajien kanssa, eikä jäsenistö voi riittävästi vaikuttaa ratkaisuihin. – Edunvalvonnassa on edettävä myös toista raidetta (Anu Suoranta): sosiaaliturvaa on kehitettävä vastaamaan nykyistä paremmin silppu- ja pätkätyötä tekevien tarpeisiin (vihreät vaatineet tätä jo kauan). – VIIME VUOSINA määräaikaista työtä tekevän työehtoja ja sosiaalietuuksia on EHKÄ VÄHÄN parannettu, mutta edelleen silpputyötä tekevän ongelmana on se kuoppa, johon määräaikaista työtä tekevä putoaa työsuhteiden välissä. Mitä on tehty ja ollaan tekemässä - Sata-komitea pohtii parhaillaan, miten sosiaaliturvan aukkoja voitaisiin poistaa. SATA-komitean linjauksia, joista päätetään myöhemmin o Työmarkkinatuessa on tarkoitus luopua huomioimasta puolison tai vanhempien tuloja, mikä tekee työn vastaanottamisesta kannattavampaa. o Myös työttömän perusturvaa kehitetään niin, että työn vastaanottaminen tulee kannattavammaksi o Työssäoloehtoa tullaan lyhentämään, joten ansiosidonnaiselle työttömyysturvalle pääsee helpommin myös määräaikaisista töistä. Sata-komitea ei ole vain hallituksen puuhastelua vaan ay-liike on siinä mukana, hyvässä ja pahassa. – suuri pettymys oli ns. Sosiaalitupo, jonka yhteydessä tammikuussa päätettiin, ettei perusturvan ja ansioturvan välistä kytköstä poisteta – tämä on nostattanut voimakasta kritiikkiä työmarkkinajärjestöjä kohtaan – on sanottu, että ne ovat epäsolidaarisia nimenomaan pätkätyötä tekeviä kohtaan – Työmarkkinajärjestöjen sopimus säilyttää kytkös työttömien perusturvan ja ansiosidonnaisen turvan välillä tekee työttömien perusturvan parantamisesta vaikeaa – Ammattiyhdistysliikkeelle perusturvan ja ansioturvan kytkös on ollut pyhä. – Kytkös sitoo perusturvan noston siihen, että ansioturvaa pitää nostaa samassa suhteessa. Kytköksen ansiosta kaikkein köyhimpien perusturvan korottaminen on ollut lähes mahdotonta kustannusten takia. – toisaalta Sosiaalitupossa päätettiin: o sovitellun päivärahan työssäoloehto lyheni 2 kk (10 kk:sta 8 kk:een) o muutosturvaa laajennettiin koskemaan myös määräaikaisissa työsuhteissa työskenteleviä Sata-komitealta odotetaan parannuksia perusturvaan – Perusturvan olisi katettava kaikki elämäntilanteet – lisäksi työnteon pitäisi olla aina kannattavaa – katkotyötä tekevien tilannetta pitää eri tavoin parantaa Tällä hallituskaudella tehtyjä parannuksia ”prekariaatin” elämän helpottamiseksi: – Perusteettomia määräaikaisia työsuhteita on pyritty vähentämään. Työnantaja on nyt rangaistuksen uhalla velvoitettu selvittämään määräaikaisuuden perusteet. – Muutosturva on laajennettu koskemaan lomautettuja. – – Luotu lainsäädäntöön uusi kategoria yrittäjätyyppistä työtä tekeville työntekijöille siten, että heitä ei aina kohdeltaisi yrittäjinä, vaan tietyissä sosiaalietuuksissa (mm. työttömyysturva) heidät voitaisiin rinnastaa palkansaajiin – tätä työtä on tehty TEM:issä työryhmässä, ”omassa työssä” työllistyvät lainsäädännöllisenä kategoriana, työ kesken. – Apurahansaajille on taattu sosiaaliturva – tieteen ja taiteen tekijöiden työttömyysturvaa on parannettu Keskustelu perustulosta – perustulo jakaa puolueita: vihreät ja vasemmisto kannattavat, muut lähinnä vastustavat - Vihreät ovat ajaneet perustuloa ratkaisuksi mm. työelämän pirstaloitumiseen – Perustulo takaisi kaikille varman pohjan ja sen, että jokaisesta ansaitusta eurosta jää työntekijälle jotain käteen – Perustulo helpottaisi myös työn vastaanottamista ja poistaisi loukkuja joita syntyy, kun työsuhde vaihtuu usein – Samalla se poistaisi turhaa byrokratiaa. – Perustulo on perinteisesti ollut punainen vaate ay-liikkeelle – pelätty että pt vähentäisi kiinnostusta ay-liikettä kohtaan – on pelätty myös että pt laskisi palkkoja – toisaalta perustulo parantaisi työntekijän neuvotteluasemaa – poliittinen vastustus kovaa – vihreät ovatkin puhuneet askelista kohti perustuloa Matkalla perustuloon – voidaan tehdä monia parannuksia nykytilanteeseen – olennaisinta ei ole se, kuinka iso summa kuukaudessa ehkä joskus saadaan perustulon nimellä, vaan millaisia ratkaisuja voimme yhdessä tehdä silpputyötä tekevän aseman helpottamiseksi – Pitkällä aikavälillä Vihreiden tavoitteena on, että sosiaaliturvajärjestelmä sekä työttömyysturva irrotettaisiin kytköksestä henkilön työsuhteen muotoon tai kestoon. Kun tämä ei vielä ole mahdollista, tulee paikata olemassa olevan järjestelmän aukkoja muilla keinoin. Esimerkiksi: 1) Toimeentulotuen perusosan siirto Kelaan: jäi Sata-komiteassa auki, päätetään tämän vuoden loppuun mennessä o Vihreille tärkeä taistelu – askel kohti perustuloa o Vähentäisi byrokratiaa ja luukulla juoksemista – hyvä sekä järjestelmän että asiakkaan kannalta 2) Kunnallisveron perusvähennyksen korottaminen olisi o veronkevennys, joka kohdistuisi myös sosiaaliturvan varassa eläviin – kaikki tähän mennessä tehdyt kohdistuneet vain ansiotuloa saaviin Muita ehdotuksia: – Tuire Santamäki-Vuoren (JHL) ajatukset sovitellun päivärahan kehittämisestä säännöllisesti epäsäännöllistä työtä tekevän asemaa korjaavana; sisältyy myös Sata-komitean asialistalle – SAK:n pj Lauri Lylyn mielestä ”perustulo pitää ansaita mielekkään työn avulla”: minimipalkkasäännöstön avulla mentäisiin Lylyn mukaan siihen, että palkalla tulee toimeen – Ann Selin (PAM): keinoina voisivat olla ”uudet elementit” verotuksessa, työttömyysturvassa ja työehtosopimuksissa MILLÄ MUILLA KEINOIN PÄTKÄTYÖTÄ TEKEVIEN ASEMAA VOIDAAN PARANTAA? VOISIVATKO ESIMERKIKSI SEURAAVAT OLLA AY-LIIKKEEN YHTEISIÄ TAVOITTEITA? PARANNETAAN pätkätyötä tekevän oikeutta täyteen vuosilomaan IRROTETAAN osa tuloihin sidotuista etuuksista, kuten esimerkiksi vanhempainetuudet, työ- ja ansiohistoriasta tai ainakin vähentämällä ansioihin sidotun osuuden merkitystä. Esimerkiksi opiskelevien vanhempien päiväraha. KIELLETÄÄN kuntia asettamasta kotihoidontuen kuntalisille työ- tai ansiohistoriaan liittyviä ehtoa, jotka syrjivät esimerkiksi opiskelijoita ja pätkätyöläisiä. PARANNETAAN muidenkin kuin vakituisessa työsuhteessa olevien työntekijöiden mahdollisuuksia kouluttautua työn ohessa, jottei työmarkkinoiden jako sisä- ja ulkopiiriläisiin heijastuisi myös kouluttautumiseen. PARANNETAAN epätyypillistä työtä tekevien mahdollisuutta käyttää hyväkseen vuorottelu- ja hoitovapaita esimerkiksi omaistensa hoitamiseen. HUOLEHDITAAN siitä, ettei työntekijöiden jako vakituisiin, määräaikaisiin ja freelancereihin jakaisi myös työyhteisöä. Myös epätyypillisen työn tekijöillä on oikeus suunnittelukokouksiin, työnohjaukseen, pikkujouluihin, liikunta- ja suunnittelupäiviin. YM.YM.YM. LOPUKSI: Mitä ay-liikkeen/liikkeelle/liikkeessä pitäisi tehdä? – Ammattiyhdistysliikkeen saavutukset palkansaajien edunvalvonnassa ovat kiistattomia – silti naisten ja miesten väliset palkkaerot pysyneet vuosikymmeniä samoina – palkkaerot esim. Akavan sisällä valtavia – Edunvalvonnan sisältöjen on vastattava ajan haasteisiin. – voidaanko ay-liikettä demokratisoida? tämän pitäisi tapahtua sisältäpäin: esim. SAK:n demokratisoitava ja uudistettava itse itsensä (miksi muuten pätkätyöntekijät järjestäytyisivät esim. SAK:hon?) Keskustelu virtasi Demokratian kriisistä aitoon vaikuttamiseen (keskustelu)Tätä ennen jonkin verran keskustelua. ?: Lähiöprojekti! Pitää mennä lähelle ihmisiä. Pia Lohikoski: Kunnanvaltuutettuna kuulee, että on “sellainen, joka aina haluaa kaikkea kivaa, milläs se pitäisi rahoittaa?”. Nyt kaipaa täältä vastauksia siihen. ?: Ei nyt sentään tehdä lähetystyötä, se olisi elitististä ja loukkaavaa. Syrjäytyneiden itseymmärrystä tulee kunnioittaa, jokaisella oikeus äänestää Soinia. Yrjö Hakanen: Miten kovat rakenteet yhdistetään ihmisten vaikuttamishaluun/mahdollisuuksiin kansantuote kasvaa jatkuvasti, mutta silti on rahapula. Yhdistetään tämä kysymys lähiöihin. Jussi Saramo: hajautetaan pääkaupunkiseutu 30 osaan, paikallisdemoksratiaa. Omat rahat joilla voi hallinnoida omia asioita. Timo Vainio: Demokraattisen keskustelukulttuurin puute. Pitää käydä läpi kansakuntana, suomettuminen. Miten saadaan vastakkaisia laillisia näkökulmia kohtamaan rakentavassa, demokraattisessa keskustelussa. Anna-Maria Airis: Miten saadaan kaikki mukaan keskusteluun? Sosialidemokratia ja demokratia eri asia, ensimmäisellä yritetään turvata tiettyjen ryhmien hyvinvointi, toisen kautta kaikkien ääni esiin. Myöskään etuoikeutetut eivät aina keskustele. Reijo Kallinen: Historiaa. Juhani Lohikoski: Radikalisoituminen liittyi materiaaliseen murokseen. Yhteiskunnallinen muutos ja siirtyminen tuli mahdolliseksi. Myös nyt sääty-yhteiskunta, talous määrittäjänä. Ihmiset ei usko voivansa vaikuttaa politiikkaa, ei usko että saa muutosta aikaan omalla toiminnallaan. Voitto ei tule ohjelmilla, johtajuus syntyy ihmisten parissa toimimisesta. Leena Nikula: Esim. TUL ja STUL oli aiemmin tärkeitä kokoontumisyhteyksiä,vanhemmat toimi ja lapset tuli luontevasti mukaan. Nytkin kaivataan kansalaisten vapaata toimintaa joka on maksutonta ja mahdollistaa kaikkien mukaantulon. Jokaisen pitää mahdollist omalla asuinaluellaan tällaista toimintaa, näin tavoitetaan ihmiset, myös lapset ja nuoret. Olli Salin: Julkisia palveluita säästetty ja supistettu. Terveysasemia supistetaan, yhdistetään. Kaupungin päättävät tahot eivät kuunnelleet paikallisia. Pro kuntapalvelut-liike nostaa näitä kysymyksiä esiin. Tällaiset kysymykset yhdistävät paljon erilaisia ihmisiä. Kaupungilla on rahaa. Kaupunki saa päättää itse miten käyttää liikekaitostensa voiton. Alustus Outi Alanko-Kahiluoto: AY-liikedemokratia ja prekariaatti Lauri Lyly lähestyi prekariaattia, haluaa ottaa paremmin huomioon. Samoja merkkejä liikkeellä muuallakin. Onko ay-liike siirtymässä uuteen aikaan? Mitä ay-liike voi tehdä pätkätyöläisille? Ei enää uusi ryhmä. Miten rakentaa silta työsuhteesta toiseen? Määräaikaisten työsuhteiden etujen parantaminen oleellista, mutta entistä tärkeämpää on ottaa huomioon välikausien turva. Perustulo, vihreät ja vasemmisto. Loisi toimeentuloturvan, muta hankala kysymys ay-liikkeelle. Epäsolidaarinen ehdotus? Laskisiko perustulo palkkoja? Parantaisi työnhakijan asemaa. Olennaista ei kuitenkaan ole että miten paljon perustuloa saadaan tilille, vaan millä kokonaisratkaisuilla parannetaan silpputyöläisen elämää. Lyly: pro minimipalkka, ante perustulo. Mitä tehdä ay-liikkeelle? Mitkä pitäisi olla toimitatavoitteita, millä toimenpiteillä pääsisi demokraattiseen, kaikkien eteen toimivaan ay-liikkeeseen? AKAVAlta esimerkiksi tulee ehdotuksia hyvintoimeentulevien verojen alemntamiseksi, samaan aikaan esim. kulttuurialan keskimäärin matalapalkkaisten alojen akavalaisia liittoja. Tuire S-V: Kommentti demokratia-puhenvuoroon: miksi meidän valitsemamme ihmiset ajattelevat asioista niin eri tavalla kuin me? Julkiset palvelut jakavat kansalaisten ja valtuutettujen mielipiteet. Valtuutetuissa jotkut ryhmät huomattavan yliedustettuja, mutta huomio kiinnitetään kuntien työntekijöihin. Mikä demokraattisessa järjestelmässä tuottaa kuilun päättäjien ja kansalaisten välillä? Ammattiliike pyrkii olemaan hyvän työn ja työelämän liike. Halutaan säädellä esim. määräaikaisen työn ehtoja. Hyvät lait, heikko mahdollisuus valvoa niiden toteutumista. Esimerkiksi lainvastainen määräaikainen työsuhde tulee riitauttaa itse. Säännellään pätkätyön käyttötapoja, toisaalta vaikutetaan työnantajan haluun käyttää pätkätyösuhteita. Myös jälkimmäisen suhteen ollaan tehty työtä, esim. vaikutettu positiivisella tavalla lyhyiden työsuhteiden etuuksiin. Näitä töitä kuitenkin on ja niiden turvin on voitava elää. Mitä vielä voitaisiin tehdä? Miten sovitellun päivärahan määräytymistä ja maksatusmääriä voitaisiin kehittää? Tulee pohtia myös muuta sosiaaliturvaa. Meidän tulisi siirtää toimeentulotuen perusosan maksatus Kelalle, vähentäisi kyykytystä ja yhdenmukaistaisi käytäntöjä kansallisesti. Vaarallista, jos ihmiset kokevat perusturvan eri luukuilla juoksemiseksi. Kaikille yhdenvertainen perusturva. Pienipalkkaisilla ihmisillä tämä perusosa valitettavan pieni. Risto Hakanen: Tilaajamaksulaki. Alihankkijoiden hämärät käytännöt. S-V: mainio laki, pyritty saavuttamaan, valvonta vuotaa kuin seula. Yrjö Hakanen: Perusturva jäänyt jälkeen ansiosidonnaisen kehittämisestä. Nostetaan perusturva kertalaakista ja sen jälkeen aletaan jälleen kehittää molempia suhteessa toisiinsa. S-V: pitäisi tehdä, mutta poliittista tahtoa ei löydy. Seppo Noro: valtuutetut valikoituvat vaaleilla, miten pääsee puolueeseen on kiinni ihmisen argumentointitaidoista, opituista asioista ym. Mitä jos valtuustot valitettaisiin arvalla? Kaikki jotka ei erityisesti haluaisi valtuustoon, ilmoittaisivat, valinnassa kiinnitetäisiin vielä huomiota sos. taustaan ym asioihin. Pentti Ristikartano: Valta keskittyy ja päällekkäistyy: kunnanvaltuutetut ovat lautakunnissa, kansanedustajat kunnanvaltuustoissa ja puolueiden puheenjohtajat ovat automaattisesti ministereitä. ?: Ei työttömyysturva, vaan mistä saadaan työtä? Erkki Hirvonen: ? Ulla Hakanen: Silpputyöläisten asema SAK:ssa tullut esiin, miten sen saisi esiin AKAVAssa? Piia Valkonen: Järjestäytynyt prekaariliike? Kehen Lauri Lyly voi ottaa yhteyttä? Martti ?: Suomessa Euroopan korkein ammatillinen järjestäytymisaste. Jäsenet eivät kuitenkaan voi vaikuttaa liittojen kautta. Valta klikeillä, jäsenillä ei ole yhtäläisiä oikeuksia ja velvollisuuksia. Anu Soranto: Prekariaatti suurelta osalta myös ay-liikkeen sisällä. Älkää syyttäkö vanhoista synneistä vaan lähtekää mukaan keskusteluun, siihen ovat kutsuneet eri liittojen johtajat. Syy työnantajissa, ei ay-liikkeet. Työttömys vain yksi aspekti, hyvä työelämä se, mihin pyritään. Prekariaatin ääneksi noussut vain kolmekymppinen koulutettu porukka, miten viisikymppiset siivoojat? Esittelemätön sankari: Piiat ja rengit, metsätyöläiset ensimmäisiä prekaareja. Historiasta löytyy työtaistelun keinoja ja malleja. Näillä eduskunnan voimasuhteilla tulee parin vuoden sisällä hyökkäys jo tämän hetken tilannetta vastaan. Siksi tarvitsemme tämänkaltaiseen foorumiin jutkuvuutta. – ruokatauko alustus Emilia Palonen Poliitti teoria, radikaali monikulttuurisuus, rajanvetäminen, poliittisena subjektina olo Minä, me ja muut Oleminen on politiikkaa. Kysymys ketä suomalaiset mepit edustavat tuo esiin mitä moninaisimpia kysymyksiä. Nimeämisen politiikka. “Uussuomalainen” M. Vanhasen popularisoima käsite. Onko uussuomalainen tai maahanmuuttaja tasavertainen osanottaja poliittisessa toiminnassa. Tekeekö se “tavissuomalaisista” jonkinlaista tasapäistä massaa? Alueellisia eroja taas Suomessa kasvatetaan. Monikulttuurisuuden suvaitsevaisuus liberaalia. Toiseuden hyväksymistä ja ottamista mukaan. Tukeeko se moninaisuutta? Jos siis lokeroidaan eri kulttuureja. Minäkuvan rakentaminen rajanvedoin, jatkuvaa määrittelemistä. Yksi ihminen saattaa kokea eri rooleissa samat asiat eri lailla. Kaikki toiminta on yhtäläisyyksien ja erojen etsimistä ja tätä kautta poliittista toimintaa. Huomaamme yhtäläisyyksiä ja puramme keskinäisiä eroja. Demokratian toteutuminen edellyttää vastakkaiasettelujen esilletuomista. On toisaalta myös nähtävä yhtäläisyyksiä eri kantojen välillä yhteisien ratkaisujen löytämiseksi. Mikko Lehtonen: Kulttuurintutkija. Talous-politiikka-kulttuuri. Miten politiikka toteutuu kulttuurin piirissä, vs. Kulttuuri aina politiikan alue. “Yleisinhimillisen rauhan tyyssija?” kulttuuri nähdään usein näin. Kulttuuri kuitenkin myös areena, jolla kamppaillaan arjen ja identiteetin oikeuksista. Emme voi ratkaista esim. Prekariaattikysymystä käymättä kamppailua myös kulttuurin alueella. “Me ja me”. Miten porvarillinen neoliberaalinen hegemonia homogenisoi meidät? Media liian lähellä valtaa ja kuviteltua ihannekuvakansaa. Kansan ja suomalaisuuden avulla mediassa määritellään millaisia “meidän” pitäisi olla. Media on kunnollisuuskone :) sen kautta normitetaan itseä ja muita. Media henkilöi “meidän” kautta, mutta kuka tehansa ei kelpaa “meidän” edustajaksi. Yhdenmukainen porvarillinen me. Bourdieu: maku erottelee, ei vain pitämistä vaan myös inhoamista. Rakennumme siitä mitä haluamme ja siitä mitä emme halua. Lööpin ideologinen efekti: “Tuollaisia me emme ole!”. Kun yksi on syyllinen, kaikki muut ovat syyttömiä. Keskiluokkaisuus kuluttajakansalaisuutta? New Labour: Citizen-Consumer? Kansalaiseen kuuluu solidaarisuus ja riippuvaisuus, kuluttaja riippumaton valitsija. Perinteisesti ajateltu kansalaisen olevan parempi ja viisaampi kuin kuluttaja. “Kuluttajakansalainen”, järkevä hedonisti? Muiden kanssa vaihtosuhteessa toimiva yrityksen kaltainn yksilö. Hallitaan sisältä käsin. Panoptikonista synoptikoniksi. Politiikka siirtyy suuntaan minäprojektin tuottamista, affektiviteetin tuottamista. Imagopolitiikan tuottamista? Pelkkä keskittyminen asiakysymyksiin ei riitä, täytyy löytää ihmisille samaistumiskohde. Kuinka purkaa artikulaatioden ketju, jossa suomalaisuus on yllämainittua. Millaista olisi moderni suomalaisuus, johon haluaisimme samaistua? Miten saadaan suomalaisuuteen ja kunnollisuuteen että haluamme välittää muista? Ja ettei persut olisi ainoa protestin kanava. Miksi ihmiset, jotka ei kannata neoliberaaleja arvoja, jättää äänestämättä tai äänestää neoliberaalien arvojen puolesta? Sosdem Lars David Eriksson: alustukset innostavia. Politiikka on konfliktien artikuloimista. Pekka Peltolan esittämää konsensusajattelua pitää murentaa. Kriittinen suhtautuminen käsitteisiin kuten “yhteiset intressit” tai juuri mainittu “konsensus”. Merkitysten merkitykset äärimmäisen tärkeä asia. Konkreettinen esimerkki: “käänteiset lakot”, Daniilo Dolci, Sisilia, 1960-luku. Lomautetut valtaavat tehtaat ja jatkavat työnsä tekoa. Nykyisessä epäpolitisoituneessa yhteiskunnassa tämä kuulostaa hurjalta, mutta tätä tarvitsemme. Miten saadaan maahanmuuttajat itse toimimaan aktiivisesti omien etujensa puolesta? K-lakkojen kautta luodaan uutta poliittista todellisuutta. Miksi unohdettu yritysdemokratia? Mikko Perkiö: Pitää päästä tunteen äärelle. Saadaanko kovat rakenteet taivutettua, ja miten? Konkreettisia tavoitteita, 1 jäi epäselväksi, 2 Joka vuosi 10% köyhyyttä alas, 3 joka vuosi 3% äänestyspros. nosto. Pekka Peltola: keskenämme löydettävä konsensus siitä, mihin max. 3 tavoitteeseen keskitymme, muuten hukumme kauniisiin asioihin, emme saa niitä eteenpäin ja hukkaamme voimamme jo tähän paljouteen. Tilaisuuden pitää johtaa johonkin! Emilia Palonen: Nyt on kyse hegemoniasta ja vastahegemoniasta. Näiden välisen yhteyden löytäminen edellyttää molemman puolen omien pointtien löytämistä. Meidän tulee löytää asioita joihin voimme sitoutua. Hegemonian muuttaminen vastahegemonian kautta. Antti Holopainen: plakaatti kokoomuksen vaalimökiltä Lahdesta: “Köyhän paras turva on vahva valtiovalta. Meidän pitää haastaa tämän “meisyyden” sisäinen ristiriita, miten media ja Kokoomus pystyy ruokkimaan tällaista ajatusta. Mikä on oikeasti Kokoomuksen tulkinta vahvasta valtiovallasta? Katriina Järvinen: retoriikka-puheenvuoron komppaus. “Todellisuus” on ristiriitainen, ja paras puhuja voittaa. Vrt. Väinämöinen vs. Joukahainen. Tunne on valtavan vahva asia. Tieto ylivoimaista monille ihmisille, äänestys tunteella. King, Obama, Soini. Tunnetta kaivataan, jotta voidaan uskoa. Mikael ?: Julkinen keskustelu tapahtuu median kautta ja välittyy talouselämän suodattimien kautta. Näin myös vasemmiston sanoma. Onko mahdollista vapauttaa joku julkisen sfäärin alue taloudesta ja politiikasta? Esim. Vasemmiston lehti, joka olisi näistä riippumaton vapaa tila. Tällaisen mahdollistaminen tarjoaisi vapaan kritiikin kanavan, ei olisi rahallisesti suuri satsaus. Marita Heinonen: Miten saada ihmiset innostumaan ja jotakin merkittävää aikaan Spektr pt(tarkista nimi): Kovat rakenteet – jos ei taivu, ei saada ihmisiä äänestämään, ei myöskään suomen kieltä taitamattomia. Seppo Noro: Mielikuvat luodaan mediassa, kokoomuksen vaalimainonta ammattitaitoisesti laadittua. Helsingissä sos.dem., vihreät ja vasemmisto voisivat muodostaa enemmistön valtuustossa, nyt kuitenkin Kokoomus vie, muut vikisee. Jussi: tämän päiävn järjestäjiä yksityishenkilöt, ei puolueet. Yrjö Hakanen: Vasemmisto ja punavihreät menettäneet aloitteita oikeiston käyttöön, myös sellaisia joita niille ei pitäisi kuulua. Jakomäki: mikä on meidän yhteys ihmisten arjen kokemuksiin liikkeenä? Pitää mennä ihmisten arkeen, kotiseuduille, työpaikoille ja rakentaa uudenlainen yhteys. Osallistuva budjetointi. Kuka asettaa tärkeysjärjestykset? Jos aloitteet tulevat meille ja me avaamme niille tien. Ihmisten kokemus politiikasta. Luottamusta ei rakenneta sanoin vaan teoin. Lupaukset pitämällä. Tarvitsemme sallaista toimintaa johon ihmiset voivat osallistua, ja tämän toiminnan periaatteista on myös pidettävä kiinni. Meillä on edessämme pitkä opposition kausi, miten otamme ja käytämme tämän? Miten luomme esim. 5 vuoden päästä tapahtuvan poliittisen käänteen? Mikä eduskunnassa sanotaan pitäisi nähdä paikallisella tasolla. Ei tee paikallisesti samaa politiikkaa kuin mitä oppositiossa vastustaa. ?: Bob Helsinki. Mainostoimistot tekevät politiikkaa. Mitä sanottavaa on vasemmalla? Vasemmistoliitolla huono slogan eurovaaleissa. Vihreät ja Soini median lemmikkejä. A-K haukkuu yo-lain Ydin-lehdessä, mutta Vihreät hyväksyy ko. lain . Vihreät Kokoomuksen puisto-osaston roolissa. Kritisoimansa politiikan harjoittaminen tulee joskus maksuun. Vasemmistolta puuttuu omanarvontunne. Onko kiusallista ja hieman häpeällistä esiintyä vasemmistolaisena. Internetin keskustelupalstat ääliöoikeistolaisten temmellyskenttinä. Jussi Saramo: Me luomme konkreettisia aloitteita, joita puolueet ajavat läpi. Piia Lohikoski: Tuodaan näkyviin ristiriitoja, jotka poliitikot ajaa läpi. Jos argumentoidaan selkeästi että ollaan eri mieltä, päästään myös esille. Uussuomalaisuuden käsite kummallinen, minäkin kolmannen polven maahanmuuttaja. Mitä siis tarkoittaa? Heidi Komulainen: miten demokratia toimii kunnanvaltuustosta, ei toimi. Vasemmistolainen itsetunto puuttuu? Leikkikenttävertaus: kokoomus kingi, leikkii keskustan kanssa. Vasemmisto ja vihreät etsii suosiota. Tässä roolissa pysymällä ei voita. Tiedämme, että olemme kaikkien asialla. Kielletään vaaligallupit – niissä kuulutetaan kolme kuukautta etukäteen mikä on mahdollinen tulos. Enemmän ylpeyttä niihinkin. Rolf Buechi: Valta pitää siirtää kansalaisille. Välitön lainsäädäntöoikeus kansalaisille lakien esittämis- päättämis- ja hylkäämisoikeuden kautta. Kansalaisaloite, kansalaispäätös, sitova kansanäänestys. Kirsti Kangas: Itsetunto, liikkeen voima. ?: Tarkkailtava ehdokkaiden äänestyskäyttäytymistä, tuoda moraali takaisin politiikkaan. Nettivaalit, laaja äänestyspaikkojen verkosto. Kansaäänestyksestä ristiriitaisia käsityksiä, ideaa pitää alkaa työstää. Ostetaan lakkautettavat tehtaat ennenkuin ne lopetetaan. Ristiriitaisuus työminän ja ihmisminän välillä esim siinä mitä pitää saada aikaan (työ tuhoaa ympäristöä) ja mitä haluamme (puhdas ympäristö). Jussi Saramo: käydään läpi ja Mikko eli se hissanope: kerätään 1-2 sivun positiivisia välittämistarinoita, jotka artikuloi kunnollisuutta välitämisenä. Emilia Palonen: uussuomalaisuus suomalaisuutena, osana meitä. Lista: Osallistava budjetointi, paikallishallinto antaisi n 10% budjetointimäärärahoista ja kuntalaisille. Metodi tehdä omaa vaihtoehtoa. Kaupunginosavaltuustot joilla budjettivalta. Lähidemokratiaa. YH: Aloitteet ei vain vaatimuksia muille vaan myös sitovia aloitteita meille. |
