Blogi: Elvytys saattaa helpottaa valtion velkataakkaa: VVT:n blogissa Heikki Taimio30.01.2015 Euroopan komissio puuhailee 315 miljardin euron investointipakettia ja valtionlainaostojaan valmisteleva Euroopan keskuspankki (EKP) esittää Saksalle ja eräille muillekin jäsenmaille näiden omien julkisten investointien käynnistämistä. Kreikan uuden hallituksen valtiovarainministeri Yanis Varoufakis on laatinut vaihtoehtoisen ehdotuksen, jonka mukaan Euroopan investointipankin tulisi rahoittaa 800 miljardin euron elvytysohjelma myymällä velkakirjojaan EKP:lle. Samaan aikaan Suomessa sitä vastoin ilma on sakeanaan vaatimuksia leikata julkisia menoja. Media pitää suorastaan itsestäänselvyytenä, että niin täytyy tehdä, ja se tivaa poliitikoilta leikkauslistoja. Leikkausvaatimusten perusteluina käytetään joko julkisen talouden jatkuvaa velkaantumista tai sitä, että maamme talouskasvu on jatkossa jäämässä paljon totuttua heikommaksi. Meillä ei ole enää varaa hyvinvointivaltioon, väitetään. Tässä rummutuksessa unohdetaan kuitenkin mainita useita seikkoja, joiden takia valtion ja koko julkisen talouden velkaantuminen antaa vähemmän aihetta huoleen. Ensinnäkin vaikka Suomen julkisen talouden bruttovelka suhteessa bruttokansantuotteeseen onkin ylittämässä EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen 60 prosentin ylärajan, on tämä velkataakka edelleen EU:n pienimpiä, paljon pienempi kuin esimerkiksi Saksan. Sitä paitsi tutkimustiedosta ei löydy tukea väittämälle, että nyt oltaisiin lähelläkään kestämätöntä velkarajaa. Jos otetaan huomioon julkisen talouden rahoitusvarallisuus, niin Suomen nettovelka (velka – varallisuus) on negatiivinen ja nettovarallisuus suhteessa bkt:en Norjan jälkeen kehittyneiden maiden toiseksi suurin. Tosin tämä on lähinnä eläkerahastojen ansiota eikä niitä haluttaisi näillä näkymin purkaa, mutta monilla muilla mailla on todella isot kattamattomat eläkevastuut. Yhtenä perusteluna leikkauksille käytetään julkisen talouden kestävyysvajetta, so. sitä veronkorotusten ja/tai menoleikkausten suhdetta bkt:en, joka tarvitaan julkisen talouden velkataakan kasvun pysäyttämiseksi pitkällä aikavälillä. Arviot kestävyysvajeesta ovat kuitenkin erittäin epävarmoja, vaihtelevat jossain 0 ja 8 prosentin välillä, ja ne riippuvat ratkaisevasti tehtävistä oletuksista, joiden toteutumista kymmenien vuosien aikana on mahdoton ennustaa. Olisi parempi edetä lyhyemmin askelin ja katsoa kuinka tilanne kehittyy. Leikkauksia vaaditaan myös pelottelemalla, että velkaantuminen johtaa valtion luottoluokitusten alenemiseen ja siten velan korkomenojen kasvuun. Tutkimustieto kuitenkin kertoo, että pudottaessa muutama pykälä ylimmistä luottoluokista, joissa Suomi nyt on, lisää korkomenoja mitättömän vähän verrattuna siihen vahinkoon, minkä miljardileikkaukset aiheuttaisivat kansalaisten hyvinvoinnille. Monesti julkisen velan väitetään aiheuttavan taakan tuleville sukupolville, joka joutuu maksamaan sen pois. Tosiasiassa kuitenkin valtiot ovat yleensä jättäneet maksamatta velkansa. Erääntyvien lainojen tilalle on otettu uusia. Velkataakka on sulanut bkt:n kasvun ja inflaation myötä, ja silloin tällöin velkoja on myös annettu anteeksi tai yksinkertaisesti vain jätetty maksamatta. Suomen valtion 10 vuoden lainojen korko on nyt ennätysalhainen, alle puoli prosenttia. Jos velkaa ei nyt otettaisi elvytykseen, niin koska sitten? VVT:n elvytysseminaarissa 22.1. alustaneen Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun professori Pertti Haaparannan lähtökohta oli kuitenkin antaa sillä tavalla periksi leikkauslistojen vaatijoille, että entä jos velkataakkaa ei haluta kasvattaa, olisiko elvytykseen silti varaa? Voisiko se maksaa siinä määrin itse itsensä, että velan suhde bkt:en jopa alenisi? Millä ehdoilla näin voisi käydä? Laskelmiin tarvitaan matemaattista makromallia. Haaparannan käyttämää mallia on pikkaisen avattu täällä, missä myös viitataan alkuperäislähteeseen (DeLong ja Summers 2012) ja allekirjoittaneen kirjoitukseen, mutta mikään niistä ei ole matemaattisesti riittävän yksityiskohtainen, jotta kaikki kävisi selväksi. Se ei kuitenkaan ole tässä tärkeää (ellei halua itse muokata mallia), sillä malli on sinänsä ihan oikein – kysymys on siitä, mitä olettamuksia tehdään sen parametreista kuten ennen muuta finanssipolitiikan kertoimesta ja rajanettoveroasteesta. Edellinen kertoo, kuinka paljon bkt muuttuu, kun elvytetään yhdellä rahalla (eurolla, miljoonalla, miljardilla tms.). Jälkimmäisestä taas ilmenee se suhde, millä bkt:n lisäys palautuu julkisen vallan kassaan kasvavana verokertymänä ja säästyneinä sosiaalimenoina (esimerkiksi työttömyysturvamenojen alenemisena). Haaparanta päättelee, että Suomen nykyoloissa elvytys on itserahoittavaa, ts. se ei lisää julkisen sektorin velkataakkaa ja saattaa jopa helpottaa sitä. Ja kääntäen leikkauspolitiikka todennäköisesti johtaa tarkoituksensa vastaisesti velkataakan kasvuun. (On eri asia, jättääkö elvytys velan määrän vai sen suhteen bkt:en korkeintaan ennalleen. Jälkimmäinen lukuhan sallii sen, että velka kasvaa korkeintaan yhtä nopeasti kuin bkt:n arvo. Haaparanta tarkastelee tätä jälkimmäistä lukua.) Poliitikkojen ja median kannattaisi ottaa tämä analyysi hyvin vakavasti. Jos nimittäin Haaparanta on oikeassa, niin leikkauslistojen kyhääjät ovat tekemässä massiivisen ja tuhoisan erehdyksen. Haaparannan tulokset ovat hätkähdyttäviä, koska ne ovat täysin vastakkaisia Suomessa harrastettavalle julkiselle vyörytykselle, mutta niissä ei ole sinänsä mitään tavatonta. Esimerkiksi Kansainvälinen valuuttarahasto totesi jokin aika sitten, että elvytys saattaa maksaa itse itsensä, jos se kohdistetaan taitavasti. Alustusta kommentoinut Ilmarisen johtaja Jaakko Kiander korosti samaa näkökohtaa. Entä jos Suomi on vaipunut Nokian ja metsäteollisuuden menetysten sekä väestön ikääntymisen seurauksena pitkään hitaan kasvun kauteen? Kannattaa huomata, että vaikka näin olisikin, tehokkaalle elvytykselle on tilausta, jopa suuremmalla syyllä. Kansainvälisessä keskustelussa on ollut paljon esillä Larry Summersin sekulaarisen stagnaation eli pysyvän taantuman (hitaan kasvun kauden) hypoteesi, mutta juuri hän on esittänyt siihen lääkkeeksi elvytystä kuten julkisia investointeja. (Aiheesta on tulossa artikkeli Talous&Yhteiskunta-lehden numeroon 1/2015, joka ilmestyy helmikuun lopulla.) Käytännössä Suomelle kompastuskiveksi kuitenkin muodostuvat EU:n säännökset, jotka rajoittavat kansallisen elvytyksen mahdollisuuksia, kuten totesivat Jaakko Kiander ja Haaparantaa myös seminaarissa kommentoinut Pellervon taloustutkimuksen toimitusjohtaja Pasi Holm. Euroopan komissio tuskin uskoisi Haaparannan laskelmia ja palauttaisi Suomen valtion budjetin uuteen käsittelyyn, jos täällä ruvettaisiin elvyttämään. Alkuvaiheessahan joka tapauksessa velka paisuisi ennen kuin nettoverokertymä lisääntyisi riittävästi. EU on kyllä höllentänyt jäsenmaiden velkaantumiselle asetettuja rajoitteita. Säädökset ovat jo muodostuneet niin mutkikkaiksi, ettei niistä ota enää Erkkikään selvää. Melkein mikä tahansa saattaa kohta olla mahdollista. Mutta jos vakaus- ja kasvusopimus, sixpack ym. edelleen estävät tehokkaan kansallisen elvytyksen, niin on perin onnetonta, että Suomi alun perinkään meni sitomaan itsensä tällaiseen pakkopaitaan. Heikki Taimio, erikoistutkija |
