Yritysten yhteiskuntavastuuseen erikoistunut vapaa kirjoittaja Oliver Balch kuvailee syyskuussa 2014 Guardian-lehdessä pullovesiyhtiöiden ongelmia otsikolla Eettisten pullovesiyhtiöiden vaikeaa kilpailla Nestlén ja Cokiksen kanssa.
Balch kertoo kuinka One Water -yhtiön aiempi markkinointijohtaja Duncan Goose oli 11 vuotta aiemmin hätkähtänyt lehtikuvaa, jossa ”nuori afrikkalainen tyttö katsoo kameraan mutatiiliseinään nojaten. Avoviemäri virtaa hänen takanaan. Etualalla seisoo ruostunut vesipumppu. Se on suljettu riippulukolla. Hänen kolme muovikanisteriaan jää tyhjiksi.”
Kuvasta järkyttynyt Goose päätti perustaa yhtiön, jonka koko tuotto menee puhtaan veden toimittamiseen ”kehittyvän maailman” ihmisille. Tähän mennessä rahaa on annettu 10 miljoonaa puntaa.
Kuulostaa hyvältä, eikö totta? Totta kai turvallista vettä vailla olevat maapallon lähes miljardi ihmistä tarvitsevat ihmisoikeudeksikin määritellyn puhtaan vetensä. Ongelma vain on sama kuin usein niin sanotussa kehitysyhteistyössä tai lääketeollisuuden toiminnassa. Lääkitään oiretta varsinaisiin syihin puuttumatta.
Maailman makeaa vettä eivät kuluta kotitaloudet. YK:n käyttämien lukujen mukaan 90 prosenttia makeasta vedestä käytetään maatalouteen ja teollisuuteen – siis tuotantoon, jota jatkuvan kasvun talousjärjestelmä edellyttää voidakseen pyöriä. Luku on karkeasti ottaen sama olipa rikas tai köyhä maa.
Kaikki tuotanto tarvitsee makeaa vettä sen fysikaalis-kemiallisten ominaisuuksien vuoksi. H2O:lle tiede ei maailmankaikkeudesta löydä korvaajaa. Tämän tietää liike-elämä vallan hyvin, kuten Industrial Water 2006 - konferenssin kutsukirje todistaa: ”Vesi on välttämätön teollisuudelle. Sen laadullisesti ja määrällisesti riittävä saanti on investointipäätösten tärkeä tekijä.” Vesijalanjälkikäsitteen kehittäjä, prof. Arjen Y. Hoekstra sanookin, että ”veden riittämättömyys ja saastuminen on helpompi ymmärtää, kun tarkastellaan tuotantoketjua kokonaisuutena”.
Kiihtyvän kulutuksen maailmassa umpikuja on väistämätön. Kun kuluttaminen kiihtyy, kasvaa myös vedenkäyttö. Tälle on kuitenkin katto; makea vesi uusiutuu luonnollisessa vesikierrossa rajallisen määrän. Maailmanlaajuisen Water Footprint Networkin Arjen Hoekstra ja Mesfin Mekonnen vuoden 2012 tutkimus ”Water Footprint of Humanity” kiinnittääkin huomiota siihen, että ”monet maat ovat ulkoistaneet vesijalanjälkeään merkittävästi ottamatta huomioon, liittyvätkö niiden tuomat tuotteet veden ehtymiseen tai saastumiseen valmistusmaissa.” Ulkoistaneet siis siten, että tavarat tuotetaan muualla, jossa tuotantoprosessissa välttämätön vesi käytetään, kulutuksen toteutuessa ostovoimaisessa kotimaassa. Tällä tavoin ostokykyinen voi käyttää vettä kaikkialta maailmasta, ja lukuisilla suurilla valuma-alueilla veden uusiutumisraja on ylitetty.
Umpikujasta tiedotti toukokuussa 2013 maapallon 500 johtavaa vesitutkijaa niin sanotun Bonnin julistuksen lehdistötiedotteessa. Heidän mukaansa ilman suuria muutoksia ”lyhyen, yhden tai kahden sukupolven kuluessa enemmistö Maan 9 miljardista ihmisestä tulee elämään vakavan, makeaan veteen kohdistuvan paineen rampauttamana, mikä on täysin itse aiheutettua”. Varoitus on perusteltu: ihmiskunta käyttää tällä hetkellä Latinalaisen Amerikan kokoisen alueen viljelyyn ja Afrikan kokoisen alueen karjankasvatukseen.
Oireiden mukainen hoito jää pelkäksi viherpesuksi, jollei itse sairauteen – kulutuskulttuurin jatkuvaan kasvuun – puututa. Oliver Balchin ja Duncan Goosen olisi ollut hyvä olla huhtikuun lopussa paikalla Filippiinien Cebussa, jossa kansainväliseen Buen vivir -konferenssiin oli kokoontuneena ihmisiä paikallis- ja alkuperäisyhteisöistä. Osanottajat totesivat yksiselitteisesti, etteivät he tarvitse kehitystä tai edes vaihtoehtoista kehitystä. He tarvitsevat vaihtoehtoa kehitykselle, sillä ”elämme järjestelmän kriisissä. Se ei ole vain syvä talouskriisi, ympäristökriisi, ruokakriisi, vesikriisi, rahoituskriisi, institutionaalinen kriisi tai kriisiytynyt ihmiskunta. Se on kaiken kriisi.”
Totta puhuen, enemmistö ihmiskunnasta – se 99 prosenttia – tarvitsee vaihtoehdon kehitykselle. Tavallisesti globaalin pohjoisen osa tuosta enemmistöstä vähättelee globaalin etelän paikallisyhteisöjen ja niukasti toimeentulonsa saavien varmaa tietoa, joten kerrottakoon tuore uutinen, ties kuinka mones samaa viestivä:
Kasvun rajat -raportin ennusteet ovat osoittautumassa todeksi. Vuonna 1972 julkaistu raportti ennusti: ”Jos nykyinen kasvusuuntaus maailman väestössä, teollistumisessa, saastumisessa, ruoantuotannossa ja resurssien niukkenemisessa jatkuu muuttumattomana, kasvun rajat tällä planeetalla saavutetaan seuraavan sadan vuoden kuluessa. Todennäköisin lopputulos tulee olemaan melko äkillinen ja kontrolloimaton väestön ja teollisen suorituskyvyn romahdus.”
40 vuotta myöhemmin, Guardian-lehti uutisoi Melbournen yliopiston elokuussa 2014 julkaistusta tutkimuksesta, jossa Kasvun rajat -raportin skenaariot laskettiin nykyisillä havaintomenetelmillä. Kehitys on ollut lähes täysin yhtenevä ennusteiden kanssa, joissa huomioidaan ihmiskunnan kasvu, ympäristörasite, talouskehitys sekä resurssien niukkeneminen. Melbournen tutkimuksen johtopäätös on hyytävää luettavaa:
”Vaikka mallinnettu väestönpudotus tapahtuu noin 2030 (kuolleiden lukumäärän kasvaessa vuodesta 2020 eteenpäin kääntäen nykyisen kehityslinjan), yleinen romahdus puhkeaa noin 2015, kun teollisuustuotanto per capita alkaa nopeasti taantua.”[1]
Tosiasian voi ottaa vakavasti tai siltä voi ummistaa silmänsä. Stanislaw Lem on kuvannut todellisuuden välttämisen oivallisesti jo 1977 suomennetussa dystopiassaanFuturologinen kongressi. Ari Forman ohjasi vuonna 2013 siitä tuoreen tulkinnan nimelläThe Congress, jossa modernit sivuunkatsomisen keinot esitellään osuvasti. Se osoittaa, miten Titanicin tanssit voivat jatkua murskaavasta todistusaineistosta huolimatta. Käykääpä viihtymässä.
Olli-Pekka Haavisto
Kirjoittaja on kansalaisaktivisti, joka osallistui huhtikuussa Filippiinien Cebussa järjestettyyn Buen vivir -konferenssiin.
[1] http://www.sustainable.unimelb.edu.au/files/mssi/MSSI-ResearchPaper-4_Turner_2014.pdf